Lue keskustelun säännöt.
Jumissa huonossa parisuhteessa, en pysty eroamaan
21.12.2014 |
Onko muita kristittyjä, jotka esim. vakaumuksen takia tietävät, etteivät pysty eroamaan (ellei mies nyt ihan moottorisahamurhaajaksi ryhdy). Tuntuu, että olen jumissa. Nykyarvojen mukaisesti luultavasti moni olis mun kengissä eronnut jo moneen kertaan, samoin mieheni kengissä oleva, mutta emme vain pysty lasten, sosiaalisen paineen, kaiken takia. Silti ei jakseta nähdä sitä vaivaa, mitä avioliiton eteen pitäisi tehdä, että se toimisi, ei jaksa eikä ole enää toivoa. Lasten takia ei täällä toki mikään sotakaaan ole päällä, mutta olo vain jatkuasti surullinen ja toivoton ja avioliiton asiat painavat alas. Onkohan täällä joku jok aolisi pitkän avioliiton (pitkälti huonon) jälkeen koko eronnut ja asiat muuttuneet paremmiksi. Pelkään että masennun täysin jos erotaan, kohta mies varmaan jo jättää mut kun ei jaksa enää katsella tätä masentunutta ja laiskaa akkaa. Kerrankin kai pitää sanoa, että hyvä että on niin aloitekyvytön, jos siis tää tästä vielä hyvks muuttuu... Mitenhän sitä jaksais iloisena huonossa suhteessa.... Ja tällä hetkellä suurin ongelm aon että inhoan itseäni, ja se heijastuu kaikkeen.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun aikoinaan menin naimisiin, menin lopuksi iäkseni, eli sillä mielellä, että ihan helposti en eroa. Ongelmat kuitenkin kasaantuivat, enkä pystynyt ratkomaan niitä yksikseni. Miehellä taas ei ollut minkäänlaisia haluja tehdä mitään. Kyseessä oli tyypilliset kommunikaatio- ja rahaongelmat. Riitelimme rahasta, riitelimme lasten kasvatuksesta, ihan kaikesta!
Hakeuduin pariterapiaan, mutta mies kieltäytyi tulemasta mukaan. Se auttoi minua hieman asettamaan rajojani. Enää mies ei pystynyt kävelemään ylitseni niin kuin aikaisemmin, kun olin opetellut käsittelemään omia tunteitani. En ollutkaan enää niin helposti manipuloitavissa riitaan kuin aikaisemmin. Myönsin myös vihdoinkin, että olen masentunut ja hakeuduin terveyskeskuksen kautta terapiaan. Sain masennuslääkkeet ja minulla todettiin olevan vaikea masennus. Diagnoosistani huolimatta mies vähätteli oireitani. Hänen mielestään masennus ei ole oikea sairaus eikä estä kodin ja lasten hoitamista. Myös töissä olisi pitänyt jaksaa masennuksesta huolimatta.
Sinnittelin vielä vuosia. vielä terapian lopetettuanikin (toivuin jonkin verran ja rupesin voimaan hieman paremmin, hakeuduin töihin jälleen) olin vakaasti sitä mieltä, että teen kaikkeni liiton kasassa pysymiseksi. Miehen käytös oli muuttunut yhä kamalammaksi minua ja lapsia kohtaan. Vihdoinkin totesin, että en enää jaksa elää tässä. Haluan eron. Lopulta mieskin hyväksyi asian ja erosimme.
Eron jälkeen olen voinut paremmin, samoin lapset, jotka ehtivät myös aikuistua tällä välillä. Miehen voinnista en osaa sanoa mitään, sillä emme ole enää tekemisissä kuin sähköpostitse asioiden niin vaatiessa.
Minulla on ollut onnea, ettei kukaan ole painostanut pysymään liitossa, jossa voidaan huonosti. Olen saanut erota ja minut on hyväksytty sellaisenaan. En ainakaan ole huomannut paheksuntaa. Tosin jotkut ystävät ovat ottaneet etäisyyttä minuun. En ole pistänyt sitä pahakseni. Jokainen tekee omat ratkaisunsa niillä eväillä kuin ovat saaneet.
Sinulle, ap, sanoisin, ettei huonossa suhteessa jaksa olla iloisella mielellä, kun oikein masentaa. Auttaisiko sinua, jos kävisit juttelemassa jonkun ammattiauttajan kanssa. Kirkon kautta pääsee perheasiainkeskukseen pariterapiaan, myös yksin, kuten minä tein. Olisi kuitenkin parempi, että myös miehesi tulisi mukaan. Voisitte puhua kipeistä asioista keskenänne ja saisitte kuulla myös ulkopuolisen mielipiteen. Tämän mielipiteen saa joko kristinuskolla höystettynä tai ilman, ihan oman mieltymyksensä mukaan. :)
Myös tuo sinun alakulosi vaatisi hoitoa. Minusta se vaikutti masennukselta. Sinun pitää myös olla luja ja tehdä päätöksesi, vaikka läheisesi olisivat eri mieltä kanssasi. Loppujen lopuksi on kysymys sinun ja perheesi elämästä ei läheistesi.
Voimia sinulle.