Kerro miten olet kasvanut ja kehittynyt äitinä?

up

Vähän samanlainen kaari. Kun sain esikoiseni, se oli järisyttävää hormonaalisesti ja psyykkisesti ja yritin olla täydellinen kaikessa. Äitiys oli äärettömän raskasta. Viimeisen lapsen kanssa olen enemmän nauttinut. Yhtä kaikki äitiys ja vanhemmuus on ollut paljon vaativampaa kuin odotin. Tällä viisaudella tyytyisin yhteen tai kahteen lapseen ja nauttisin jo esikoisen kanssa enemmän. Mutta varmaan elämä ei mene niin, vaan on vaan kärsittävä ne kasvukivut.

Kakkonen sanoi hyvin, että ne kasvukivut on kärsittävä, vaikka jälkiviisaana tekisi toisin. Minäkin olen miettinyt sitä, että jos meillä olisi vain yksi lapsi (ja meillä on sentään vain kaksi lasta) käsitykseni itsestäni äitinä olisi myönteisempi ja minun olisi helpompi olla itseni  kanssa. Tämä siitä syystä, että esikoinen oli ja on superhelppo lapsi, juuri sellainen että luulin tehneeni jotain oikeinkin.

Toinen lapsi taas on luonteeltaan aivan eri, äärimmäisen intensiivinen kaikessa mitä tekee, ja hänen kohdallaan äitiyden tunnepuolen vaativuus tuli ihan puun takaa. Nykyään tuntuu etten useinkaan ole kovin kaksinen äiti - se suuri viisaus mitä minulla oli esikoisen kohdalla, on vaan hävinnyt jonnekin. ;)

Ennen äitiyttä sain kaveriltani sellaisen kuvan, että äitiys on yhtä hampaiden kiristelyä, ja jos joku väittää olevansa onnellinen, se on kulissia ja hän on oikeasti riutunut ja kulahtanut salaa. Varsinkin imettävät äidit ovat niitä suurimpia hampaiden kiristelijöitä koska eivät koskaan pääse mihinkään.

No, totuus äitiydestä valkeni sitten minullekin  ja täytyy sanoa, että tämä on aivan ihanaa! Päivääkään en vaihtaisi pois. Jos en jotain tiedä niin hankin asiasta sen verran tietoa että voin tehdä parhaan päätöksen lastani koskien. Olen itsevarma otteissani ja on ihanaa kun osaa lukea vauvasta joka ei vielä puhu, että mitä hän haluaa. Itkutkin kestän tämän takia. Monet äidit vertailevat ja syyllistävät näin toisiaan puheissaan, ja tällaiseen minä en suostu lähtemään mukaan. Olen mieluummin hiljaa ja hymyilen nätisti.

Minä taidan vetää tässä pohjat. :) Luulin nimittäin ennen lasta, että jokainen saa juuri hänelle parhaiten sopivan lapsen, enemmän tai vähemmän toiveiden mukaisen. Vilkkaat saavat vilkkaita, rauhalliset rauhallisia, voimakastahtoiset voimakastahtoisia jne. Sukupuolikin menisi tietenkin sitten toiveiden mukaan. En ymmärrä miten ihmeessä ajattelin näin, eihän tässä ole mitään järkeä mietti tätä miten päin tahansa. Mutta tällä asenteella asennoiduin lapsen odottamiseen, että sieltä tulee sitten lapsi vähän kuin minua varten, ja meillä on sitten niin ihanaa yhdessä.

Mutta no, sain sitten tosiaan lapsen joka oli aika kaukana omista, lapsellisista mielikuvistani, ja koin itseni jotenkin petetyksi. Siitä sitten onkin suunta ollut onneksi ylöspäin. Että jonkinlaista kasvua on tapahtunut, kun lähtökohdat olivat nämä..