Aikuisiän ihmissuhteet: ei yhtään ystävää?

No ei niitä ystäviä saakaan, jos vaan möllöttää hiljaa nurkassa. Hei haloo, ihmisen pitää näkyä ja kuulua.

[quote author="Vierailija" time="06.05.2013 klo 14:12"]

No ei niitä ystäviä saakaan, jos vaan möllöttää hiljaa nurkassa. Hei haloo, ihmisen pitää näkyä ja kuulua.

[/quote]

Entä jos ei ole luonteeltaan tuollainen? Voisinpa olettaa, että introverteillakin kuitenkin on ystäviä. :)

Itse olen saanut aikuisiällä muutamia hyviä ystäviä työpaikalta sekä lapseni tarhakavereiden äideistä.Kaikki ystäväni ovat samahenkisiä, joten tutustuminen ja ystävystyminen on ollut helppoa ja luontevaa.Jokunen on tullut myös mieheni kautta, kavereiden puoliso tai sukulainen. Ei siinä oikein auta kun itse olla avoin, ystävällinen ja aktiivinen, pyytää kylään tai lenkille esimerkiksi. Jos on lapsia niin johonkin tapahtumaan tai kivaan retkikohteeseen on helppo alkuun vaikka pyytää lähtemään mukaan. Minäkin olen suht ujo, mutta jos tunnen oloni toisen seurassa hyväksi niin sitten kyllä höpöttelen. Isoissa porukoissa en viihdy.

Ei mulla ole yhtään ystävää, mutta enpä niitä erityisemmin kaipaakaan. Itse asiassa en taitaisi jaksaakaan mitään ystäviä, vaativa työ ja kiireinen perhearki vie voimat. Eikä mulla oikeastaan ole kauheasti tarvetta puhua omista asioistani millekään ystäville tai miehellekään , mietin niitä mielelläni vain omassa päässäni. 

en koe ongelmalliseksi, minulle riittää työkaverit, jotka eivät nyt ihan ystäviä ole, mutta joiden kanssa kuitenkin päivittäin vaihdetaan kuulumisia, jutellaan lounaalla jne, sekä ne muutamat koulu- ja opiskeluajan ystävät, joita näen harvoin, mutta joiden kanssa voi jutella mistä vaan (nän ehkä kerran kuussa tai kahdessa, puhelinkeskustelja en harrasta). Ja tietenkin minulla on mies, teini-ikäinen lapsi, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä,  ja muutamia sukulaisia, joiden kanssa tulee juteltua kuukausittain.

Olen kyllä joskus ajatellut, että jos en olisi töissä tai jos eroaisin miehestä, niin aika yksinäinen olisin. Miehen kanssa olemme tosin aika vähän keskenämme, meillä on omat harrastuksemme ja menomme, mutta päivittäin kuitenkin jutellaan, joskus tosin vain tekstiviesteillä/sähköpostilla.

On niitä löytynyt lasten myötä ja töistä mutta ovat sitten kariutuneet. Ollaankin oltu liian erilaisia tai sitten liian kiireisiä.

Minäkin olen vihdoin ymmärtänyt ja hyväksynyt, että minulla on oikein hyvä näin. En tarvitse ystävää rinnalleni.

Toki olen avoin kaikille uusille tuttavuuksille.

kyllä ihminen kaipaa oikeita ystävi vierelleen, kaverin jonka kanssa voi mennä vaikka teatteriin, konserttiin tms

mulla olis ystäviä..sain lapsen sairastuin syöpään...taistelin hengestä hoidoilla vuosikausia, olin positiivinen..kaikki ihmtteli miten huumoria riittää...mutta mitä..nyt ei enää kukaa käy, ei soita tms

ketään ei ole :(

ainoastaan tää virtuaalimaailma :(

olen puhelias, lähtisin mielelläni jonnekin kaverin kanssa

vaan ei, kaikki on kiireisiä, eivät ehdi edes puhelimessa puhumaan :(

kavereita olen yrittänyt saada lapsen kautta, esim lapsen harrastusten yhteydessä olen jutellut toisten äitien kanssa jne.. m ut ei juurikaan ole onnistunut, juttelevat lapsia odotellessa, ja se siinä :(

eli ei niitä kavereita saa puheliaskaan ihminen, ei sitten millään

puoliso on ainoa ystäväni, ja hyvä onkin, en tiedä kaipaanko muita ystäviä, asia kuitenkin pyörii mielessäni, en tunne asuinpaikkakunnaltani yhtään ihmistä ja olen asunut täällä yli 10 vuotta, edellisellä paikkakunnalla asuin myös n.10 vuotta, eikä silläkään ollut yhtään tuttua, naapureita tervehdin. jos meistä toinen kuolee niin toinen jää todella yksin, on aika surullista, olisi ihana tuntea ihmisiä ja olla ystävä. aikanaan mulla oli ystäviä, ovat kadonneet, kuka minnekkin, monet ulkomaille. mielestäni olen lämmin ja huumorintajuinen ihminen, taitaa kuitenkin olla nämä sosiaaliset taidot nollassa. täällä keskustelen päivittäin, vaikka onkin vähän outo palsta, mutta on täällä huumoria ja asiallisikin keskusteluja.

Itsellänikin oli joskus samankaltainen tilanne. Opiskelutoverit muutti muualle, lapsuudenkaverit asui todella kaukana, työkavereita oli vain kaksi joista ei ollut kavereiksi. Huomasin juttelevani paljon ruokakauppojen kassalla, kirjastossa... Se oli ihan mukavaakin, yleensä ei ollut jonoa ja pienen paikan ihmiset tuli tutuksi :) Tilanteeni muuttui oikeastaan vasta, kun muutin vähän vilkkaampaan paikkaan uuden miehen luokse, joka teki minut onnelliseksi. Minusta tuntuu, että sen johdosta muutuin itsekin mukavammaksi ja helposti lähestyttäväksi. Nyt siitä on muutama vuosi ja minulla on muutama hyvä ystävä ja monta muuta kivaa tuttua. Näihin hyviin ystäviini olen tutustunut harrastuksissa ja reissuissa.

Mä en käy töissä ja mulla on yksi todellinen ystävä, mutta näen häntä harvoin. Mies on mun paras kaveri. Mua ei ole vuosikausiin pyydetty lenkille, kahville, tyttöjen iltaan, ei minnekään. Kärsin tästä kovin paljon. Mä olen hiljainen uudessa seurassa, en ole mitenkään hyvä puhumaan, en keksi puheenaiheita jne. Mutta olen todella luotettava ja hyvä kaveri, kukaan ei vain halua olla mun kaveri. Todella surullista, että 37 v. on näin yksin kuin mä olen. Jos mun mies kuolisi, niin tuskin kukaan tulisi tarjoamaan apua.