Jaksavatko lapsettomuushoidoilla lapsen saaneet paremmin?

Meillä on tuo tilanne. Muistelen lukeneeni jostain (valitettavasti en muista, mistä), että lapsettomuustaustaiset ovat oman kertomansa mukaan ensimmäisen vuoden ajan muita vanhempia tyytyväisempiä ja vähemmän masentuneita. Siis tietenkin keskimäärin. Myöhemmin se ero tasoittuu. Taitaa vastata omia kokemuksiani. Kyllä mekin väsymme ja välillä menee hermo, varmaan yhtä usein kuin muillakin tavallisilla, lapsiaan rakastavilla, ihan hyvillä vanhemmilla. Kaikesta tulee arkea, jopa siitä, että "Me ihan oikeasti saatiin nämä lapset, me ei jäätykään lapsettomiksi, meidän hoidot onnistui!" Ei se enää ole koko aikaa mielessä. Mutta tottakai se arki on hyvää arkea ja ihan hirveän kiitollinen olen siitä että meillä oli mahdollisuus saada lapsiperheen arki!

Kiitos kakkonen tarinasi kertomisesta. Hyviä hetkiä muksujen kanssa ja jaksamista huonompiin hetkiin meille kaikille :)

-AP

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ei arkea jaksa varmaan juurikaan paremmin kuin mikä tahansa muu perhe, mutta arjen raskaudesta ei tule niin herkästi valitettua tai kerrottua. Varsinkin vauva-aikana sitä yritti olla ylitehokas ja ylireipas, jotenkin ajatteli, että pakkohan mun on nyt jaksaa ja pärjätä omin avuin kun kerran olen lapsen onnistunut saamaan. Ajan myötä on myös tasoittunut ja sallii itellekin lepsuilun, ettei olekaan aina niin täydellinen äiti.

Kyllähän se lapsi on varmasti ihan samanlainen hoitaa kuin luomusti alkuun saatu lapsi. Yövalvomiset on ihan yhtä raskaita ja rintatulehdukset yhtä kipeitä.

Kyllä luomusti raskautuneetkin varmasti rakastavat vauvaansa ihan samalla voimalla, mutta oman kokemuksen perusteella voin sanoa, että menettämisen pelko on kamala ja tulee painajaisiinkin joskus.
Itsellä takana pitkät hoidot ja alkionsiirtoja useampi ennen onnistumista.

Pikemminkin tuntuu syylliseltä jos väsyy eikä jaksakaan. Tulee semmoinen olo, ettei kehtaa kellekään väsymystä mainita kun on niin kauan vauvaa halunnut.

Omasta kokemuksesta voin sanoa että kai siitä jotain lisäsisua saa.  Mulla kuitenkin se lapsettomuusaika oli sellaista hormonimyrskyä, että sen jälkeen vauva-arki unettomuusjaksoineen oli tappaa suhteen ja oman järkeni. Seuraavat 2 tuli ilman hoitoja ja huomattavasti paremmin olen jaksanut kun ei taustalla ollut sitä myllerrysjaksoa.

Ihan yhtälailla uhmaikä rasittaa mieltä. Veikkaan silti että useammin silloinkin katson lasta ajatellen että onneksi on toi kiukutteleva ja raivoava tuulispää, kuin joku jolla ei ole lapsettomuutta taustalla.

Oman kokemuksen mukaan olen "enemmän äiti" kuin ne, jotka saivat lapsensa perinteisin menetelmin. Korostan, että enemmän ei ole paremman synonyymi.

Eli olen edelleen,esikoisen täytettyä jo 15 vuotta, joka päivä ihmeissäni siitä, että saimme nämä lapset. Että meille suotiin kaikki ne halaukset, naurut, aamutoimet jne. Koska tiedän vaihtoehdon, jaksan nauttia varhaisista sunnuntaiheräämisistä ja kuopuksen kuljettamisesta harrastuksiin jne. Minulle oli varattu toisenlainen tulevaisuus, mutta kiitos lääketieteen ja pienien ihmeiden, meillä on 3 lasta.

Osittain onneani "helpottaa" se, että meillä ei ole ollut itkupotkuraivareita, tuskallista uhmaikää, oppimisvaikeuksia jne., joten olen monin eri tavoin saanut vanhemmuudesta vain sen aurinkoisen puolen. Tai sitten vain tuntuu siltä.

Itselläni on päinvastainen kokemus, valitettavasti. Tosin lapset eivät lopulta tulleetkaan hoidoilla, vaan luomuna (esikoinen kesken ivf-hoidon), mutta lapsettomuustausta silti. Olin niin keskittynyt tavoittelemaan raskautta, etten osannut ajatella elämää synnytyksen jälkeen ja siihen olikin sitten vaikea sopeutua. Ehkä osittain siitä johtuen - kuka tietää - sairastuin molempien synnytysten jälkeen vaikea-asteiseen masennukseen, josta onneksi toivuin verrattain nopeasti, 3 kk sisällä. En voi myöskään sanoa, että olisimme pariskunta jaksaneet lapsiperheen arkea jotenkin paremmin kuin ystävämmekään. Äitinä halusin tosin antaa lapsilleni pitkän kotihoitoajan, enkä vienyt heitä pieninä päivähoitoon.

Minä taidan olla aika tavallinen kaikin puolin. Ihan samalla tavalla tulee jaksamattomuus-fiiliksiä kuin muillakin. Ei se lapsettomuustausta jalostanut minusta superihmistä.

Itse asiassa ihan tavallinen vauva-aikakin stressasi ja ajauduin unottomuuteen vain lievästi valvovan vauvan kanssa (heräili 3h välein), kun pelkäsin niin kamalasti tekeväni jotain väärin ja kauhistelin sumeita ajatuksiani ja väsyneitä fiiliksiäni. Vasta kun puoli vuotta sinnittelin aivan uupuneena (ajauduin unettomuuteen eli vauva söin tunnin, sen jälkeen valvoin tunnin kuunnellen, miten vauva nukahti ja tuhisi ja sitten torkahtelin sen viimeisen tunnin valmiina "astumaan palvelukseen", ymmärsin antaa periksi vaatimustasostani ja hups, vauva-arjesta tulikin ihanaa. Tehtiin meidän perheen ratkaisut ja mies vielä vähän päällepäsmäröi (antoi vauvalle tuttipullosta yöllä maitoa eikä herättänyt joka syötölle,nukuttiin eri huoneissa jne).

Veikkaan. että lapsettomuustaustaiset vaativat itseltään myös enemmän, ja se voi aiheuttaa melkoisia paineita. Näin siis ainakin minulla. Vasta kun hyväksyin, että en ole se täydellinen äiti vaan aika vaillinainenkin toisinaan, alkoi meillä se lapsiperheen elämä olla nautittavaa. Syyllistän itseäni edelleen jonkin verran, mutta uskoisin, että se on varmaan sellaista aika normaalia äitien syyllistymistä siitä, saako se lapsi parasta mahdollista hoitoa,

[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 21:11"]

Itselläni on päinvastainen kokemus, valitettavasti. Tosin lapset eivät lopulta tulleetkaan hoidoilla, vaan luomuna (esikoinen kesken ivf-hoidon), mutta lapsettomuustausta silti. Olin niin keskittynyt tavoittelemaan raskautta, etten osannut ajatella elämää synnytyksen jälkeen ja siihen olikin sitten vaikea sopeutua. Ehkä osittain siitä johtuen - kuka tietää - sairastuin molempien synnytysten jälkeen vaikea-asteiseen masennukseen, josta onneksi toivuin verrattain nopeasti, 3 kk sisällä. En voi myöskään sanoa, että olisimme pariskunta jaksaneet lapsiperheen arkea jotenkin paremmin kuin ystävämmekään. Äitinä halusin tosin antaa lapsilleni pitkän kotihoitoajan, enkä vienyt heitä pieninä päivähoitoon.

[/quote]

Raskautumisesta saattaa tosiaan tulla pakkomielle, kaikki muu unohtuu, VAUVA, parisuhde, jne...

Ihan yhtä vaikeaa ja raskasta on, mutta tuntuu, ettei ole lupaa valittaa, kun on niin kovasti ne lapset halunnut. :(

Ensimmäisen lapsen saatuani tunsin autuasta onnea ja kiitollisuutta todella pitkään. Nyt esikoinen on jo 11 ja on kaksi pienempää lasta. Olen erittäin kiitollinen lapsista yhä enkä koskaan unohda lapsettomuusvuosia. En usko kuitenkaan että varsinaisesti vanhempana olen erityisen jaksava. 

Minulle on psykiatrian henkilökunta kertonut, että lapsettomuustaustaisilla on suurempi riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, kun on rankat kokemukset takana ja valtavat paineet ja odotukset :(

nro 8

[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 21:32"]

Minulle on psykiatrian henkilökunta kertonut, että lapsettomuustaustaisilla on suurempi riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, kun on rankat kokemukset takana ja valtavat paineet ja odotukset :(

nro 8

[/quote]

Varmasti on totta tämä, ikävä kyllä...

nro 10

Muistan lukeneeni saman kuin kakkonen. Olisiko ollut Väestöliiton tutkimus? Sen sijaan suunnittelematon raskaus altistaa tunnetusti synnytyksen jälkeiselle masennukselle.

Tuttavaa seuranneena: ei. Jatkuvaa valitusta raskausajasta alkaen viimeiset kymmenen vuotta. 

Minä, luomusti monia lapsia saaneena, koen myös välillä suurta menettämisen pelkoa. Myöskin  syvää kiitollisuutta lapsistani. en tiedä, olenko nyt "enemmän äiti" kuin kukaan muukaan...

Yhtään ei ole tarvinnut surra lapsettomuutta, silti nämä tunteet. Kai voi olla herkkydestäkin kiinni?

Kyllä lapsettomuustausta jollain tavoin suhtautumista muuttaa, mutta en usko olevani mitenkään selvästi paremmin jaksava sen takia. Hyvin usein katsoessani ihania lapsiani minulle kuitenkin tulee tunne, että olen saanut todella paljon onnea osakseni ja että on aivan mahtavaa olla äiti. Yksi lapsistani on kuollut ja silti tunnen olevani etuoikeutettu ja onnekas, koska kuitenkin kaksi on elossa. Voi olla, että suhtautuisin tuohon menetykseen eri tavalla, jos minulla olisi ollut oletusarvona, että saan helposti haluamani määrän lapsia ja saamani lapset ovat terveitä. Nyt tuntuu kaikesta huolimatta valtavan onnekkaalta, kun usean vuoden tuloksettomien hoitojen jälkeen sain jopa enemmän kuin yhden lapsen, kun sen ensimmäisenkin saaminen oli jo suuri ihme.

Olipas mielenkiintoista lukea teidän kertomuksia. Kiitos, kun jaoitte ne minulle.

Minulla itsellä on yksi, luomusti tullut lapsi. Lapsettomien ajatukset ja tunteet koskettavat  kuitenkin minua jollain tavalla siksi, että olen pelännyt aivan valtavasti erinäisistä syistä johtuen, että minun on vaikeaa saada lasta. Nyt, kun tuo yksi ihana vauva minulla on,  pelkään varmasti korostetusti sitä, että jostain syystä menettäisin hänet. Pelkään myös, että tämä olisi joku onnenkantamoinen ja en enää saisi toista lasta. Siksi yritän muistuttaa itseäni, että nauttisin tästä ajasta kaikkine haasteineen.

Joskus sitä miettii, että miksi elämän pitää olla vaikeaa ja miksi ihmisiä koetellaan niin kovasti. Miksi kaikki ihmiset eivät voisi halutessaan saada lapsia ja niin monta kuin haluaa. Ja miksi kaikki eivät voisi olla terveitä. Ja että me kaikki voisimme elää onnellisena terveiksi vanhoiksi mummoiksi ja papoiksi. Miksi joidenkin pitää lähteä täältä aivan liian aikaisin.

-AP