neuvokaa! itsetunto, kateus, parisuhde..

Mulla on sekalainen vyyhti ongelmia. Varmaan moni oikeesti luulee että just mulla ei ole mitään ongelmia ja yritän itekki sitä muistuttaa että mulla on kaikki hyvin. Mies, lapset, koti, työ ym.

Mutta. Epäilen että tää liittyy PMS oireisiin. Selvästi ennen menkkoja mielialan laskee...alan tuntemaan itseni huonoksi. Huonoksi äidiksi, puolisoksi, huonoksi työssä, en koe itseäni kovin naiselliseksi,  tuntuu ettei mulla oo ystväviä, tunnen itseni erilaiseksi muiden naisten joukossa.., mulla on ollu huono lapsuus ym, listaa voisi jatkaa...pahinta ehkä se että aina tunnen myös että mies ei tarpeeksi huomioi mua, ajattelen ettei sitä kiinnosta..vertaan muihin pariskuntiin ja ajattelen että muilla on paremmin. Oon älyttömän läheisyyden kipiä!! tarvisin hoivaa ja hellyyttä. Ja mies on perus suomalainen , ei puhu eikä pussaa..no ei ihan mutta melkeen. Mutta silti en vaihtaisi sitä ja rakastan sitä ja meillä meneeki ihan hyvin, ja on seksiä ym. Mutta mulla vaan tulee tää tunnemyrsky AINA ja se masentaa ku en taho jaksaa niitä päiviäm jopa viikkoa, en kestäm itseäni että olen niin masentuneella mielellä. Valitan mun miehelle ja aina samasta asiasta että kun se ei huomioi. Meneehän silläki jo hermot! Yleensä se sitte helpottaa ja piristyn taas ku menkat alkaa tai jossai vaiheessa kuitenki. Kunnes se taas tulee. Oon just ylittäny 30v meillä on useempi pieni lapsi. ei kuitenkaa vauvaa enää. 

Kun olin yläasteella mun isä petti äitiä ja lopulta ku olin 18v ne eros. Mutta monta vuotta piti kotona katella tilannetta että aisti ettei vanhemmilla oo kaikki ok ja ties että isä petti ja sit taas ne yritti jatkaa ja taas ja taas. Onko tää vaikuttanu minuun? Olin ns. isäntyttö ja koin että siinä meni luottamus isään ja jollai tavalla myös äitiin. Vanhemmat ei puhunu avoimesti meille ku vasta liian myöhään, mutta kyllähän sen lapsi aisti kodin ilmapiirin. JA piti kuunnella riitoja iltasin ym. Väkivaltaa ja alkoholia ei ollu mutta äiti oli selvästi alistettu, oon jälkeenpäin tajunnu. Ulospäin meillä oli hyvän perheen maine..enkä puhunu kotiongelmista ku sitte ku ne eros...joten patosin sisälle vaikka pahalta tuntu. Ja siinä jäi tavallaan henkisesti yksin joskus 14-15 vuotiaana..kasvoin vaan kilttinä tyttönä, mutta kukaan ei kasvattanu. Ei keskusteltu elämästä..

Oon muutama vuos sitte käyny kaks kertaa psykologilla ja se helppas. Tiedostan että mun pitää hyväksyä menneisyys ja elää omaa elämää mutta aina tää vyyhti vaan pyörii... Oon puhunu miehen kanssa paljon, se on mua kuunnellu hirveesti ja ymmärtää!

Onko mulla PMS, masennus, persoonallisuushäiriö, läheisriippuvuus, onko tää lapsuuden traumoja vai mikä ihme?? haluan eroon tästä tunnemyllerryksestä! Onko muita joilla vanhempien ero olisi vaikuttanu näin paljon? Koen että tää ongelma on vaan mun, ei mun parisuhteessa, mitä mieltä siitä? Se kait on luonnekysymys jos mies ei oo niin hellyydenkipiä ku minä. Hyvä seksielämä kyllä on muuten. Mutta naisena kaipaan sitä muutaki.

Kiitos jos joku jaksaa lukia ja vielä jotai kommentoidakki.