Millä keinoin jaksatte omien vanhempienne ikääntymisen ja sairastumiset? :(

Ei siihen varmaan mitään erityisiä keinoja ole. Se on kriisi mikä pitää vaan elää läpi. Oli tosi raskasta aikanaan. Voimia!

Ehkä ensin kannattaisi ajatella, mikä siinä on sinulle niin raskasta? Onko kyse käytännön raskaudesta, jota voi helpottaa organisaatiolla ja rahalla ja priorisoinnilla, vai onko kyse vähittäisen luopumisen surusta, jonka kuuluuukin olla juuri sitä - toki samalla kun nautitaaan niistä hetkistä, joita vielä jäljellä on - vai siitä tietoisuudesta, että seuraavana menen sitten minä samaa tietä. Viimemainittua ei helpota mikään muu kuin se, että järjestää ainoan elämänsä sellaiseksi kuin haluaa sen olevan.

[quote author="Vierailija" time="04.05.2013 klo 20:40"]

Ehkä ensin kannattaisi ajatella, mikä siinä on sinulle niin raskasta? Onko kyse käytännön raskaudesta, jota voi helpottaa organisaatiolla ja rahalla ja priorisoinnilla, vai onko kyse vähittäisen luopumisen surusta, jonka kuuluuukin olla juuri sitä - toki samalla kun nautitaaan niistä hetkistä, joita vielä jäljellä on - vai siitä tietoisuudesta, että seuraavana menen sitten minä samaa tietä. Viimemainittua ei helpota mikään muu kuin se, että järjestää ainoan elämänsä sellaiseksi kuin haluaa sen olevan.

[/quote]

Tuosta luopumisen surusta siis kyse minulla.

ap

Aloittaja ja kaikki tämän palstan vakkarit ovat varmasti hyviä ja  pyyteettömiä omaishoitajia, jotka  antavat kaikkensa  sairaiden omaistensa hyväkis ja hoitavat  omaisensa kunnialla aina kun omaiset ovat hoitoa  vailla. 

Tämä on sellainen hyvien ihmisten klubi.

[quote author="Vierailija" time="04.05.2013 klo 20:24"]

Olen kolmekymppinen nainen. Vanhemmillani on ollut erilaisia sairauksia jo jonkun vuoden, ja nyt toinen heistä on sairastunut vakavammin. Tuntuu tosi raskaalta. Miten te muut jaksatte omien vanhempien kunnon heikentymisen? Olisiko jollain neuvoja, mistä saisi voimia tai oikeanlaisen asenteen kohdata tilanteen?

[/quote]

Vanhempani rakastivat lapsiaan kylliksi antaakseen jokaiselle monta sisarusta.

Jaettu vastuu ei rasita ketään kohtuuttomasti.

Mulla parhaillaan menossa raskas tilanne -isällä kolmas syöpä. Erotuksena aikaisempiin syöpähoitoihin nyt on välillä nyt mieli aivan sekaisin, muisti pätkii, on sekava, luonne muuttunut, ym. rankkaa.

Mä olen työelämässä. Vanhempani muuttivat 1.5.v sitten samaan kaupunkiin, mikä helpottaa omaa kulkemistani, kun ei tarvitse huolehtia vanhemmista 80 km päässä.Toisaalta "joudun" huolehtimaan heistä enemmän kun ennen, kun ovat lähempänä -odottavat tiheämpiä käyntejä.

Mulla ei ole vakituista työpaikkaa, tosin hyvin kiinteä sijaisuus ollut jo 4 vuotta. Nyt olisi ollut tarjolla uusi sijaisuus ensi syksyksi tai vaihtoehtoisesti kahden työpaikan yhdistelmä, joka olisi ollut taloudellisesti kannattava. Virkojakin oli haettavana peräti 9 kpl omalle alalleni.

Tein yhden valvotun viikonlopun jälkeen päätöksen:pysyn vanhassa työpaikassani, jossa työsuhde jatkuu vähintään vuoden eteenpäin. Pyysin pomolta että saisin tehdä minimimäärän tunteja. Virat jätin kylmästi hakematta -tällä hetkellä en jaksaisi uuteen työpaikkaan siirtymistä...

Päätöksen tehtyä stressi väheni, työkaverini ymmärtävät hyvin tilanteeni ja ovat sitä mieltä, että arvotin asiat oikein. Siltä minustakin tuntuu.

Laskin, että sen 1.5 tuntia, jonka verran teen päivittäin vähemmän töitä kuin tänä vuonna, pystyn omistautumaan vanhemmilleni. Haluan olla heidän lähellään ja tukenaan, kun se vielä on mahdollista. Ei ehkä kaduta jälkeen päin!

 Suru kuuluu asiaan, eikä sitä voi kokonaan ohittaa, vaan se on käytävä läpi. Ehkä sen ajatteleminen, että vanhempasi ovat kuitenkin saaneet elää jo pitkän elämän, auttaa hieman. Että näin päin sen kuuluukin mennä. Mulla on kokemusta sekä vanhempani että lapseni sairastumisesta, vanhempi on vielä elossa, lapsi ei. Vanhempani kohdalla minusta on lohdullista, että hän on saanut elää pitkän (70v) ja hyvän elämän, lapseni kohdalla homma meni ihan väärin päin ja tuntui epäoikeudenmukaiselta.