Kahden lapsen äitinä olen kokenut "valtavan äidinrakkauden" vain kerran!

Minulla on yksi lapsi, jo 11-vuotias. Raskausaika oli valehtelematta kamalinta aikaa elämässäni. En nauttinut siitä missään vaiheessa. Synnytys kipuineen oli paljon pienempi tuska. En tiedä miltä "oikean äidinrakkauden" olisi pitänyt tuntua kun lapsi syntyi ym. En ole mitenkään äidillinen ihminen muutenkaan. Pääsääntöisesti en pidä lapsista. Näiden vuosien aikana olen kasvanut rakastamaan lastani enemmän kuin mitään muuta. Kuolisin hänen vuokseen ym. Rakkauden tulvia on tullut ja mennyt enkä vieläkään ole mikään äiti-ihminen. Toista lasta en ole halunnut, koska tosiaankin se lapsen odotus oli lähinnä painajainen minulle. Itsekin suoritin lapsen vauva-ajan, mutta en suorita onneksi enää tätä lapsuutta :) Jossain vaiheessa se vaan muuttui elämiseksi sen suorittamisen sijaan :)

En tajua miten läskit ja juoksut lapsen rakkauteen liittyy. Soot jotenkin vinksallas.

Äidinrakkauteni on sitä, että tajuan (!) tuon avuttoman ihmislapsen hengen, terveyden ja kasvun olevan riippuvainen minusta. Minusta on myös riippuvainen hänen henkinen ja tiedollinen hyvinvoitinsa ja kasvunsa. Minusta! Minä olen se ihminen, joka kulkee tuon tulevan aikuisen muistissa tiukimmin tarrautuneena. Vanhukset ja muistisairaatkin muistavat viimeiseksi äitinsä.

Minulla on monta lasta ja jostain syystä olen vauva-aikana tuntenut rakkaimmiksi ja läheisimmiksi ns. vaativat vauvat. Ne joita on kannettu ja sylitelty ja imetetty kuukausia ilman taukoa, herätty 100000x yössä tyynnyttelemään.

Helpot vauvat eivät ole tuntuneet minulle niin läheisiltä. Olen kokenut vaikeaksi luoda syvällistä tunnesidettä vauvaan, joka syö 10min ja sen jälkeen nukkuu 4h, Ja tämä ekat puoli vuotta. Siellä lähempänä vuoden ikää tuntemukseni ovat muuttuneet, kun vauvan kanssa on alettu viettää enemmän aikaa ja se äidinrakkaus on todella vienyt mennessään.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 00:17"]

 Nyt eräänä päivänä, kun kuopus istui syömässä, ylitseni tulvahti älytön, uskomaton rakkauden aalto! Mietin, että onko mahdollista, että minä olen saanut tuon lapsen! Oi, mikä täydellisyys! Tappaisin, kuolisin hänen vuokseen!

[/quote]

Mulla tuli näitä eniten silloin kun vauva oli pieni. Tuntui ettei sydämeen voi mitenkään mahtua enempää rakkautta. Mutta kyllä niitä on tullut myöhemminkin ja edelleenkin vähän väliä vain tuijotan että miten tuollainen ihanuus ja täydellisyys on mahdollista.

Voi ap. On huojentavaa kuulla se etten ole ainoa joka ei nauttinut raskaudestaan.

Minulle kävi niin että kun aloin odottamaan esikoistani huomasin jo pian että "voi helvetti,tämä on ihan kauheaa", tiesin että hormoonit sai mut voimaan henkisesti tosi pahoin.

Moni tuttava alkoi myös odottamaan lasta kanssani samoihin aikoihin ja voi sitä hehkutuksen määrää kuinka ihanaa heillä tuntui olevan,kukaan ei jakanut näitä negatiivisia oloa kanssani ja mua hävetti.

Ajattelin että tunne loppuu kun vaan synnytän lapsen...No ei loppunut,sitten toivoin että imetyksen lopetus toimisi... Vaan olinkin tullut jo uudelleen raskaaksi,vain 2,5kk esikoisen syntymän jälkeen. Olin ehtinyt jo ehkäisyn aloittaa mutta sieltä se elämä taas potki. Abortti ei tullut kysymykseenkään vaikka tiesin ja pelkäsin olotilani vaan jatkuvan.

No niinhän se jatkuikin,oikeastaan vaan paheni. Tuli hirveä syyllisyys molempien lasten puolesta kun kumpikin mielessäni menetti tietyn vauva-ajan. Kuopuksen raskaus oli vielä muutenkin vaikea,veristä vuotoa ja ambulanssi kyytejä :(

Lapsi syntyi pienikokoisena mutta terveenä sitten sektiolla. En olisi halunut sektiota mutta oli pakko. Sekin ahdisti etten saanut tai pystynyt synnyttämään alateitse ja ed.sektio tuntuu mielessäni olevan "vaan"leikkaus ei niinkään synnytys.

Rakastan lapsiani ja kuolisin heidän vuokseen mutta tuota lämmintä kaiken kestävää äidin rakkautta en suoraan sanoen ole tuntenut. Välillä muille saatan esittää niin,en tiedä miksi oikeastaan.

Tuntuu jotenkin häpeälliseltä myöntää että nämä ajat eivät todellakaan ole olleet elämäni parhaat. Varmasti masennuinkin tuossa jossain vaiheessa oikeasti ja varmasti olen ed.jollain tasolla "ylivirittinyt" ahdistunut ja stressaantunut.

Suhde alkoi mennä myös mönkään,miehen empatiakyvyttömyys satutti eniten.

Pariterapiassa ollaan ja ei voi kun toivoa että se tuottaa hedelmää jossain vaiheessa.

Jos ap olet tuntenut tuon lämmön edes kerran niin ajattele positiivisesti,sulla on siis valmiudet tuntea se uudelleen. Lapset eivät sitä onneksi näe millä tasolla äiti hymyilee vaan se hymy tärkein. Sinähän rakastat lapsiasi ja lapset sinua.

Vauva-aika tuottaa joskus sellaisen euforisen tunteen, samoin synnytys monesti aiheuttaa sellaisen. Mutta vaikka euforiaa ei olisi, niin ei se sitä tarkota ettei lastaan rakastaisi. Tunneside omaan lapseen on se joka sen rakkauden aiheuttaa.

Mullakin oli raskausajat aivan hirveitä, esikoisen kohdalla kamalaa pahoinvointia alussa, lopussa närästystä ja väsymystä. Turvotusta ja suonenvetoa. Synnytys kesti pari päivää, aikas kivuton ja helppo, en edes tajunnut synnytyksen olevan käynnissä ennen kuin n. 5 tuntia ennen kuin lapsi syntyi, limatulppa irtosi :D ja sit tajusin lähteä sairaalaan. 

  Mutta voi, voi sitä rakkauden määrää, mikä tulvahti heti, kun vauva päästi ensimmäisen huudon! Ja kun he laskivat sen syliini, pusuttelin toisen veristä päätä enkä halunnut enää päästää irti. En ikinä, vieläkin tarvitsee vain katsoa esikoista, niin tekee mieli vain ottaa syliin ja antaa pusuja.

  Toinen raskausaika oli vielä hirveämpi, pahoinvointi oli jatkuvaa ja hirveää alusta alkaen. Ultrassa sitten totesivatkin, että asukkeja on 2. Koko raskausaikaa varjosti törkeä pahoinvointi, hirveä närästys, kamalat turvotukset ja menetyksen pelko. Omat voinnit siis oli pientä siihen verrattuna, että sitä pelkäsi koko ajan jonkun menevän pieleen. Jouduimme ravaamaan ultrissa ja muutenkin tutkittavana koko ajan. Raskausajasta oli vaikea nauttia, kun koko ajan pelkäsi. Lopuksi tulikin vielä raskausmyrkytys ja suunniteltu sektio.

    Leikkauksen jälkeen, kun lapset pikaisesti näytettiin minulle ennen kuin minua alettiin paikkailla ja isä meni lapsien kanssa saliin, suukotin kumpaakin ja olisin halunnut mennä heti heidän mukanaan. Jouduin odottamaan väsyneenä ja voipuneena (edeltävänä yönä ei paljoa nukuttu) pitkän aikaa, ennen kuin sain vihdoin lapset syliini edes hetkeksi. Taas tuli tunne, etten halua päästää irti.

   Jokaista kolmea kun katson, haluan vain aina pitää heidät lähelläni enkä ikinä päästää irti.

Ei mullakaan ollut keskimmäisen raskaus kovin helppo ja kolmas tuli melkein heti perään, mutta en kokenus raskausajan vaikeuksien vaikuttavan rakkauteen. Rakastan kaikkia lapsiani ylitsevuotavan paljon. En oikeastaan ymmärrä ihmisiä, jotka muka rakastavat jotain lastaan enemmän kuin muita. Luulis, että äidin rakkaus on niin luonnollinen asia, että se on jokaisessa terveessä äidissä. Ne sairaat lapsentappajat ja kiduttajat ovat sitten erikseen. Heissä on epäonnistunut moni asia.

Rohkaisisin ap sinua menemään puhumaan ammattiauttajalle asioistasi, jos ne vaikuttavat kielteisesti sinun ja lapsen väleihin. eihän se sinun lapsesi vika ole ollut, että on raskaus ja vauva-aika ollut vaikeaa.! Elä syyllistä siitä lastasi ja rakasta häntä yhtälailla kuin sitä toista lasta.

Mulla kolme lasta. Jokaiseen olen rakastunut jo raskausaikana, joten mitään ylitsevuotavaa rakkaudenhuumaa ei ole tullut. Se lapsi on joka kerta vain ollut jo äärettömän rakas heti synnyttyään. Sellaista tasaista rakkautta, joka toki on entisestään syventynyt kun lapseen on tutustunut.

Toki tuollaisia pienempiä rakkaudenpuuskia on tullut, jokaisen lapsen kohdalla erikseen ja koko joukolle yhdessä. Eilen viimeksi katsoin kahta nuorimmaista ja ajattelin että on ne niin ihania pieniä miehiä. Tuli sellainen hellyydenpuuska ja oli pakko käydä niitä vähän halimassa ja pussaamassa. Minun kultiani :)

AP:lle tuli just näitä rakkaudenhehkuttajia selittämään, miten paljon HE omiaan rakastivat. Tuskin hän sitä kaipasi.

Minulla oli ihan samaa, etten rakastanut (tai ainakin jouduin kovasti miettimään, että onko tämä rakkautta vai suoritanko vain äitiyttäni) ensimmäistäni, joka oli kaikin tavoin muunlainen kuin raskausaikana kuvittelin. Vauva oli todella vaativa tapaus ja olin ihan poikki, kun en kehdannut pyytää apua, sillä oletin että tällaisia ne vauvat vain ovat (ei ollut mitään kokemusta). Syyllistyin kamalasti tuntemuksistani varsinkin, kun tuntui että muut mammat olivat Niiiin Rakastuneita omiinsa heti synnytyslaitokselta. Mietin, olenko masentunut tai muuten omituinen, vaikka muuten asiat elämässäni on olleet aina OK.

Syylisyys ei ainakaan vähentynyt, kun sain toisen lapsen, joka oli helppo ja ihana. Häneen rakastuin heti, koska häntä oli niin helppo ymmärtää ja hoitaa. Tavallaan koin, että olin huono äiti, kun olin joutunut pinnistelemään niitä positiivisia tunteitani ekan lapsen kanssa. Tuskin hän sitä huomasi, mutta silti. Nyt, vanhempana heistä ei kumpikaan ole kokenut että tykkään toisesta enemmän tai että ensimmäinen olisi jäänyt vahemmälle. Silti hiljainen tieto tästä on sisimmässäni ja raskas edelleen kantaa.

Minulla on näitä lämpöailahduksia tullut oikeastaan vasta lapsen kouluiässä, eivätkä ne nytkään ole olleet mitään sekopäisiä pläjäyksiä ja ihmeellisyyksiä. Olen siitä ehkä tavallaan ollut pettynyt tai vähän katkerakin, etten niitä vauvan kanssa kokenut, mutta mitäpä tuota enää miettimään. Hyvä että nyt edes.