Anopit ja äitinne

Anoppini on hirveän itsekäs marttyyri, jonka kanssa tulee toimeen kunhan tekee niin kuin hän haluaa.



Äitini kanssa tulee hyvin toimeen, vaikkei hän ns. täydellinen ihminen olekaan.

Mieheni tulee ihan hyvin äitini kanssa toimeen, vaikka välillä puhuukin tämän puuduksiin kala ja työjutuillaan. Äitin on kuitenkin kohtelias ja kuuntelee loppuun saakka.



Anoppi taas saattaa aloittaa keskustelun ja kun lähden siihen mukaan, alkaa hän kyllästyneenä huokailemaan ja saattaa poistua paikalta kesken kaiken tai esittää kuuroa...

Johtunee kai siitä ettei aloittamansa keskustelu lähtenyt hänen toivomaansa suuntaan(?)

ihminen, emmekä vietä hirveästi aikaa yhdessä. Olemme aika erilaisia. Oma äiti on samanlaisempi kuin minä, mutta asumme kaukana, joten useammin vain soittelemme kuin tapaamme.

Hienotunteinen, hyvätapainen, iloinen, ei koskaan valita mistään. Aina valmis auttamaan, ja tulee hyvin toimeen lasten kanssa. Osaa ottaa lapset hyvin huomioon.



Äitini: huonotapainen monin tavoin, arvostelee muista, marttyyri, valittaa jatkuvasti ja kaikesta. ON aina valmis auttamaan, mutta muistaa myös jälkikäteen muistuttaa kuinka raskasta tuo auttaminen hänelle oli. Ei osaa ottaa lapsia huomioon, tulee kyllä katsomaan, mutta ei kuitenkaan viihdy lasten kanssa.



Molempien kanssa tosi hyvät välit.

Läheisempi olen äitini kanssa. Anoppini on vähän arka ja erikoinen, en ole osannut hänen kanssaan mitään erityistä ystävyyttä luoda. Tullaan kyllä hyvin juttuun ja pidän hänestä.



Mies tulee myös hyvin toimeen äitini kanssa.

anoppi ei ole koskaan tsempannut lapsiaan( ja tulos näkyy selvästi) ja lastenlasten kanssa ei juurikaan ole tekemisissä. Anoppi on myös ilkeä ja pahansuopa ihminen.

tulen hänen kanssaan toimeen, kun emme liiku missään säätilaa intiimimmissä puheenaiheista. En halua kertoa hänelle omista asioistani yhtään mitään, sen verran inhottavaa oli kun hän nuorena ollessani nuuski kaikki kirjeeni, luki päiväkirjani jne. vahti menemiset ja tulemiset ihan vainoharhaisesti.



Mieheni pärjää ihan hyvin äitini kanssa, koska äidille hän on mieleinen, äiti jaksaa aina muistuttaa miten minä en ole ansainnut niin hyvää miestä.



Anoppi taas on oman laumansa puolustaja ja suosii aika härskisti tytärtään. Tulemme kyllä ok toimeen, mutta eipä anopiltakaan mitään tukea huolissa saa, päin vastoin diagnoosi tipahtaa sekä itselle että omalle perheelle.

Äitini on sydämellinen, huolehtiva ja kiinnostunut perheemme asioista. Asutaan kaukana toisistamme, mutta puhutaan usein puhelimessa ja jaetaan kaikki asiat avoimesti. Mieheni tulee toimeen äitini kanssa loistavasti; heidän keskinäinen huulenheittonsa on parasta läppää!



Anoppinikin on ihastuttava ihminen, mutta eri tavalla. Hän höseltää ja huolehtii kaikesta, varoo "tunkeutumasta" liikaa elämäämme kun asuvat vain 10 km päässä mutta anoppilassa otetaan aina sydämellisesti kylään. Mieheni on todellinen "äidin poika" ja meillä molemmilla on upeat, suorat ja vilpittömät välit hänen äitiinsä.



Ihana kun lähipiiriin kuuluu ihania naisia!

joka on sitä mieltä, että naisen täytyy ymmärtää ja joustaa. Otettiin aikanaan yhteen pariin kertaan sekä tuossa asiassa, että lasten kasvatuksessa. Anoppikin vihdoin ymmärsi poikansa virheet ja hyväksyi sen, että mä nostin niistä metelin. Lasten kasvatustyyliäni hän on nyt myöhemmin suorastaan kiitellyt, kun on seurannut toisen poikansa perheen toimintaa. Muistaa aina kehua, kuinka hyvin olen lapsemme kasvattanut ja kuinka siistiä meillä aina on. Toki mäkin olen oppinut ymmärtämään anopin vanhoillista asennetta paremmin ja kunnioittamaankin hänen valintojaan. Tulemme siis noiden alkuvaikeuksien jälkeen hyvin toimeen ja keskustelen anopin kanssa paljon arkaluonteisemmista asioista kuin äitini kanssa koskaan.



Mun äitini on taas hyvin moderni mummo, innokas ja vauhdikas. Aina on miljoona hommaa ja ideaa. Lapsille on hänellä aina aikaa, mutta asuu kaukana. Äitini puhuu paljon, mutta ei kykene puhumaan mistään syvällisemmästä aiheesta. Kaikki on ok, jos puhutaan vain niitä näitä ja kehutaan lapsia.



Molemmat mummot ovat olleet hyvin aktiivisesti mukana meidän ja erityisesti lasten elämässä. Lasten takia olen tästä hyvin iloinen ja olen valmis joustamaan omista tarkoista säännöistäni. Todella erilaisia isovanhempia ovat, mutta anoppi on ehkä jopa läheisempi mulle, kun hänen kanssaan voi puhua, vaikka näkemyksemme ovatkin aika erilaisia monessa jutussa.

Anoppi: Ei olla läheisiä. Johtuu lähinnä siitä että hän ja mieheni eivät ole läheisiä. Keskustelut ovat lähinnä jankkaamista hänen puoleltaan, "No miksi ei ole lapsi vielä syönyt porkkanaraastetta kun on jo kuukauden", "Nokun häntä täysimetetään." , "Niin mutta miksi hän ei ole vielä syönyt sitä raastetta?"...

Ei suostu tajuamaan sitä että teen asiat eritavoin kuin hän. Alkoi väittelemään (itse asiassa tuon porkkanaraaste keskustelun jälkeen) siitä että lapsi pitää irtaannuttaa heti rintamaidosta kun on täyttänyt kuukauden, että lapsi ei ikinä opi syömään rakeista ruokaa jos syö ensin soseita ja että koska täysimetin, en tule koskaan saamaan töitä (minulla vakityö).

Hän vain inttää ja inttää.. Kaiken pitäisi tapahtua kuin hän haluaa. Asuu 3km päässä, mutta emme näe kuin ehkä kerran puoleen vuoteen. Meillä ei ole lisäksi mitään yhteistä, ikäeroa on ehkä 30-40 vuotta (en tiedä hänen tarkkaa ikäänsä) ja senkin huomaa.



Äitini: Olemme äitini kanssa läheisiä. Soittelemme paljon, voimme puhua kaikesta, hän hyväksyy valintani mukisematta ja inttämättä, eikä koskaan ole sanonut minähän sanoin. No miehelleni on omat kaverit tärkeämpiä kuin hänen sukunsa tai minun sukuni, joten ei ole oikein kenenkään sukulaisen(ikaan) kanssa läheinen.