Mä en osaa olla hyvä äiti

Meillä lapset 6v, 3v, ja 1v. Meno juuri tuollaista.. Monesti mietin että miksi ja milloin tästä arjesta tuli tälläistä hermojen kiristelyä. Minne katosi äodiltä ilo, nauru ja hermot?? Iltaisin yritän tsempata itseäni että huomenna olen parempi äiti, ymmärtävämpi, iloisempi yms.. Mutta ei, se alkaa jo aamusta, esikoinen on hankala, keskimmäinen kiukkuaa..plääh. Ei auta kuin odottaa että kasvavat..

Voimia sullekin sinne, et ole yksin.

miks juuri te, ap ja nro 2 ootte tehneet ne kolmannet lapset?



Olen itse miettinyt kovasti lapsiluka viime aikoina, nyt lapset vasta 2,5v ja 6kk, mutta mietin olisko se kolmas kiva sitten muutaman vuoden päästä... Toisaalta en halua tohon tilanteeseen, etä pää hajoo, vielä koen jaksavani hyvin.



Oliko teillä tilanne paremmin hallinnassa vielä kahden kanssa, joten ajattelitte että siinä se kolmaskin menee, vai miten se meni?

Ja se on ihan kamalaa. Mulla ei itsehillintä riitä, päässä suhisee, todellisuus hämärtyy ja pahimpina hetkinä mäjäytän tuota esiteiniä avokämmenellä päähän. Se on vaan NIIN kamala.



Ja kas kummaa, menee useita viikkoja yleensä melko hyvin sen kanssa, kun olen oikein kunnolla pimahtanut.



Eikä mua enää edes kaduta, että olen käynyt käsiksi lapseen. Päinvastoin mietin, että onpa ollut ennen koivuniemenherra ja nahkaremmi melko hyviä kasvatuskeinoja kaikista taulapäisimmille tapauksille. Kaikkiin ei tunnu lässytys, tiukka puhe, uhkailu, kiristys, lahjonta, karjuminen tai muu laillinen keino tepsivän.

jolloin annat sen raivon tuntua ja sitten päästät siitä irti, katsot mitä sen alta nousee, mitä todella tunnet tai ajattelet, mitä muistoja nousee mieleen.



Helli itseäsi mielessäsi, pidä vaikka pehmolelua sylissäsi ja anna itsellesi turvallinen olo

Mulla palaa pinna nykyisin ihan koko ajan. 6 vuotiaamme on ihana ja omatoiminen, mutta juuri äskettäin on alkanut 6v uhmaikä, ei huvita totella oikein mitään ja ajoittain saa kauheita raivareita sekä kiusaa ja ärsyttää pikkusiskoaan koko ajan. 3 v. on perusluonteeltaan kiltti ja ujohko, mutta itkee ja märisee pienimmästäkin asiasta, jos ei esim. saa jotain vaatetta heti päälle tai joku muu juttu ei onnistu. Tai jos vaan ei jostain asiasta saa tahtoaan läpi. Ja mun melkein tekisi joskus mieli läppäistä sitä poskelle (en tätä tietenkään tee, sen verran hillintää sentään löytyy), mutta se päättymätön märinä saa mut raivon valtaan ja hulluuden partaalle. Vilkas ja aurinkoinen 2 vuotiaamme on muuten vaan kohla ja tavaroiden viskelijä, ja se ei nukahda ei sitten millään, ei varsinkaan yöunille, huonosti myös päikkäreille. Asutaan kerrostalossa ja häpeän vielä meteliä jonka aiheutamme.

Joka kerta kun luen jotain vinkkejä hankaliin tilanteisiin, lasten rauhoittamiseen, riitojen selvittämiseen, nukuttamiseen jne. ajattelen että tietenkin, näinhän se menee, mutta kun tilanne tulee päälle, niin mikään ei koskaan mene niinkuin jossain kasvatusoppaissa. Ja mua sapettaa se. Ja mua ottaa päähän myös se, että arjen pitää näiden kolmen kanssa olla niin halvatun rankkaa. Ihania ja rakkaitahan ne on, mutta pakko myöntää että odotan että ne vähän kasvavat. Mies on kyllä onneksi täysillä mukana arjessa, joten välillä voi sulkeutua ottamaan hermolepoa, mutta olispa ihanaa kun asiat joskus sujuisivat niin kuin leffoissa.

et ole lainkaan ainoa,joka tuntee noin!

mulla 4 lasta ikähaitarilla 1-12 vuotta.

Ja sen hallintaa ja hillintää. Sit kun ne lähtee kotoa opiskelemaan maailman teille, ei enää osaakaan olla ilman niitä.



Tsemppiä kaikille!

Ja se on ihan kamalaa. Mulla ei itsehillintä riitä, päässä suhisee, todellisuus hämärtyy ja pahimpina hetkinä mäjäytän tuota esiteiniä avokämmenellä päähän. Se on vaan NIIN kamala.

Ja kas kummaa, menee useita viikkoja yleensä melko hyvin sen kanssa, kun olen oikein kunnolla pimahtanut.

Eikä mua enää edes kaduta, että olen käynyt käsiksi lapseen. Päinvastoin mietin, että onpa ollut ennen koivuniemenherra ja nahkaremmi melko hyviä kasvatuskeinoja kaikista taulapäisimmille tapauksille. Kaikkiin ei tunnu lässytys, tiukka puhe, uhkailu, kiristys, lahjonta, karjuminen tai muu laillinen keino tepsivän.

ja hyvin menee. Yh olen. Ihan on lailliset keinot riittäneet. Mutta enpä yritä mikään superäiti ollakaan, olen oma itseni ja lasten kanssa on 99% ajasta mukavaa. Kotona on hyvä ja luonteva ilmapiiri. Turha sitä murrosikää on aina manata, ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee eikä tee draamaa joka asiasta. Välillä räiskyy mutta sitten jo taas nauretaan.

Et varmastikaan ole ainoa äiti, meitä on monia, joilla pinna meinaa mennä ja meneekin. Enkä usko että hyvän äidin mittapuu on se, ettei äiti koskaan suutu tai huuda lapsilleen. Ihmisillä on erilainen temperamentti, sekä lapsilla että äideillä, joillakin on vaan sellaiset helpot lapset. Itselläni on erittäin aktiivinen, voimakastahtoinen tyttö. Hermo meinaa mennä päivittäin, joskus huudamme molemmat yhtäaikaan, sekä tyttö että äiti. Tottakai se hävettää, ja monesti olen pyytänyt tyttäreltäni anteeksi. Kaikesta draamasta huolimatta meillä on myös hauskaaa ja pidän itseäni ihan OK äitinä. Luulen että moni nainen asettaa itselleen liian korkeat tavoitteet.