Tempperamenttinen 6 vuotias! Onko muilla?

ujo ja vieraskorea, joten kodin ulkopuolelta tulee vain hyvää palautetta. Mutta kotona elämä on sitten yhtä kiukkua ja parkua, kun asiat ei mene just niin kuin hän oli suunnitellut. Siihen tarvitaan järkyttävän pitkää pinnaa aikuisilta.

Jos rajoitukset ei miellytä, tyyppi saattaa karata. Ei ole turhan vieraskorea - saa puistoreissuilla paskaraivareita eli makaa maassa ja karjuu ja itkee, jos alkaa kesken retken tuntua että puisto on vain pikkuvauvoille. Ei siinä oikein auta kuin kestää itse ja pysyä lujana, eli ei turhan paljoa uhkailla tai kiristää tai lahjoa muttei perua omia puheitaan eikä mennä mukaan lapsen kiukkuun. Opetan ettei mitään saa periksi huutamalla ja että perheessä kaikkien mielipide ratkaisee, vuorotellen, vaikkakin aikuinen tekee lopulliset päätökset.

Meillä auttaa kun on selkeät rutiinit ja säännöt. Huutamalla ei saa tahtoaan läpi, mutta kyllä aikuinenkin voi joustaa kun näkee että nyt on kohtaus tekemässä tuloaan. Koittaa viedä huomion toiseen asiaan, tai vaikka halata lasta vaikka itseä ärsyttäis että taas se on alottamassa rähinän, tai mikä nyt toimii kellekin.



Lasta auttaa kun saa riittävästi unta ja säännölliset ateriat ja välipalat. Ja aikuinen - pitkää pinnaa!! Lapsi vaistoaa oman hiiltymisen ja se vaan lisää kiukkua. Välillä pitää oikein onnitella itseään kun ei ole hermostunut toisen räyhästä, ei nimittäin oo aina helppoa!



6v on kuulemma kuin pieni murrosikä. Saas nähdä, meidän temperamenttisella on kyllä ollut sama meininki n. 2-vuotiaasta asti. Muitakin lapsia perheessä on.

tuli tarkalleen? Tunteeko he lapsen luonnetta ja sitä mikä on paras tapa hänen kanssaan toimia?

-kirjasta oli meille apua, tietenkin olisi hyvä jos myös eskarissa aikuiset olisivat kiinnostuneet lukemaan sen. Lapsen kehitys on niin ennalta-arvaamatonta, että toisilla temperamentti saattaa muuttua, toisilla se säilyy samanlaisena kehdosta hautaan. Meillä on ollut yhtä rytinää koko ajan, eikä lähestyvä murrosikä kyllä helpotusta tunnu tuovan.

tosin on jo 10v ja parannusta on tapahtunut, tosin erittäin hitaasti :)



Mutta jämäkkyyttä se on vaatinut, ja positiivisuuteen keskittymistä, harmi, ettei oma jaksaminen ole aina ollut samalla tasolla.

käyneet läpi jonkinlaisen "minimurrosiän" tuossa 6-7 v iässä. Siihen on nimenomaan kuulunut temperamenttisuus, nopeat totaaliset kilarit, tahtojen taistelut, ulvonta ja kiukuttelu jne. Meillä esikoinen joskus jopa yritti lyödä tai potkia.



Esikoisen kohdalla menin aika paniikkiin. Olin ihan varma että olen jotenkin epäonnistunut kasvatustyössä kokonaan. Kävin sitten ihan kasvatusalan ammattilaiselta hakemassa oppia siitä, mitä voisin tehdä paremmin. Se auttoi hirveästi.



Tärkeimmiksi ohjenuoriksi meille (nämä tietysti riippuu perheestä ja ko. lapsesta) muodostui seuraavat jutut:



1. erittäin runsas positiivinen palaute, jonka täytyy olla konkreettista ja aiheesta. Eli lasta pitää kehua vilpittömästi ja kiinnostuksella. Ei epämääräistä "olet niin rakas" -tyyppistä, vaan konkreettista "kylläpä olet siivonnut ahkerasti" ja "onpa teillä hauska leikki kesken". (Ko. ammattilainen kertoi, että tutkimusten mukaan kaikki vanhemmat sanovat kehuvansa lapsiaan paljon, mutta todellisten tilanteiden tarkkailu on osoittanut, että moitteita, käskyjä ja ohjauksia on 10:1 kehuihin nähden. Se pitäisi saada käännettyä ympäri. Meillä tämä auttoi niin tosi paljon! Vaikka hassultahan se alkuun tuntui alkaa "isoa lasta" kehaisemaan hyvä ettei jokaisesta puetusta sukasta, mutta ihmeen tavalla se positiivinen palaute rupesikin entisestään vahvistamaan positiivista käytöstä, ja koko perheen ilmapiiri muuttui.)



2. sisarusten pitää saada antaa käydä omat valtataistelunsa, niin kauan kunhan ketään ei satuteta. Se on taito, joka lasten täytyy oppia jo pieninä. Myötätuntoa voi osoittaa kun riidoista tulee paha mieli ("voi ressut, on varmasti ikävää että nyt on niin kurja riita ja itkettää kun äsken teillä oli niin kiva leikki") mutta muuten ollaan ihan Sveitsinä vaan.



3. tätä ko. ammattilainen tähdensi minulle: aikuisen pitää itse keksiä keinot selviytyä omista pettymyksen tunteista. Erityisesti jos lapsen käytös "pilaa" jonkin kivan hetken, saa minut tuntemaan itseni huonoksi vanhemmaksi jne... no, ne omat ikävät tunteet ovat minun haasteeni. Kiukku, pelko, pettymys, turhautuminen, joskus julkinen häpeäkin pitää hyväksyä omana osuutena joka on työstettävä itse, koska muuten ne ulkoistaa "syylliseen" lapseen. Ja silloin sitä rupeaa helposti raivoaman lapselle tai leikkimään marttyyriä tms.



4. lapsen tunteisiin voi suhtautua myötätunnolla. Silloinkin kun ei esim. anna periksi kohtuuttomille vaatimuksille, voi hyväksyä sen että lapsella on oikeasti paha mieli ja häntä turhauttaa, pelottaa, asiat tuntuvat vaikeilta, epäreiluilta, tylsiltä (muistatteko itse lapsuudesta miten esim. pitkästyminen tuntui melkein fyysiseltä kivulta, niin kamalaa se oli?). Meillä oli koulun alun myötä stressiäkin, ulkomaailmasta tihkui lapsen kokemuspiiriin entistä enemmän outoja ja ahdistavia asioita, lasta huolestutti oma suoriutuminen. Kaikki sellainen purkautui kiukutteluna.



Kuopukseni on nyt samassa "kriisi-iässä", ja meillä siitä jutellaan joskus ihan avoimesti, varsinkin silloin kun kuopuksen käytös ja vaatimukset hämmästyttävät ja ärsyttävät (sittemmin jo täysin tasaantunutta ja "järkevöitynyttä") esikoista. Sanon lapsille että kuusi vuotta on rankka ikä, silloin lapsella joskus menee hermot ihan kokonaan ja se on kaikille kovaa, mutta että kyllä tästä yhdessä suoriudutaan. Kyllä meillä on jäähytkin edelleen käytössä eikä pelkkä ymmärtäminen ;) mutta ne on lapselle itselleenkin tilaisuus vähän koota itseään ja rahoittua, ja niiden lopuksi riita sovitaan (paitsi silloin jos lapsi kokee itse tarvetta saada jatkaa mököttämistä).



Tsemppiä!

Näistä kaikista vastauksista oli paljon apua! Ja lohduttavaa lukea että muillakin raivotaan kotona ja puistoissa.. Olen myös kuullut tuosta "minimurrosiästä" mutta meillä näitä kilareita ja raivokohtauksia on kestänyt useamman vuoden. Tavaroiden paiskominen on jäänyt pois mutta muuten ei oikeastaan ole mikään muuttunut. JOku myös mainitsi Tulistuva lapsi -kirjan jonka meinaan lainata tuotapikaa. Kiitos vinkistä.

Ei muuta kuin tsemppiä ja pitkääää pinnaa kaikille tempperamenttisten lasten vanhemmille.

t. ap