Miten te lihavat kestätte itseänne?

BMi 39. Olen aktiivinen työssäni ja elämässäni. Iloinen ja leppoisa äiti ja intohimoinen naisystävä. Keski-ikäinen.

Jos kunto on muuten kohtuullisen hyvä eikä liikakilojen hinaaminen paikasta toiseen vaadi ylipääsemättömiä ponnistuksia, ei tässä mitään hätää.



Olen tavannut paljon itseensä ja elämäänsä tyytyväisiä todella lihavia - mitä sinä et ole koskaan ollutkaan.



Oliskohan ongelmasi todellinen syy ylipainon sijasta joku muu? Heikko itsetunto, mielenterveysongelma... ? Tai kyllähän sinä kerrotkin masentunut olevasi, mutta kumpi olikaan syy ja kumpi seuraus?

lenkkeilen koiran kanssa. Mun masennus katoaa taivaan tuuliin, kun saan laihdutettua, joten en tiedä sitten mistä se loppujen lopuksi juontaa. Mulla kun on asiat tosi hyvin. On terve perhe, rakastava mies jne. Minkään ei pitäisi olla pielessä tai aiheuttaa ongelmia, jollei tuota syömisongelmaa lasketa. Mä tiedän etten ole mikään hirmuisen lihava, mutta se on silti mulle tosi iso asia.

toki olin tyytyväisempi kroppaani ennen muinoin kun olin laihempi, mutta ei nämä kertyneet liikakilot ahdista niin että en voisi mennä ihmisten ilmoille.



Nyt laihduttelen pikku hiljaa, 8 kg on pudonnut tänä vuonna työmatkapyöräilyllä ja terveellisellä syömisellä. Syy laihduttamiseen oli oikeastaan fyysiset oireet, selkä alkoi kipuilla ja olo oli muutenkin niin turski. (Painavimmillani olin 88 kg, 174 pitkä).

Kilot ovat vain oire. Mullakin on kymmenen ylikiloa ja olishan se kiva olla hoikempi, mutta koska on kovin paljon muuta stressiä elämässä, niin ei henkinen energia riitä tekemään asialle mitään.

ja myönteinen elämänasenne, kiloja on ollut enemmän ja vähemmän. Syy painonhallintaan on mulla terveys, ei niinkään ulkonäkö. Ylipäänsä en hirveästi jaksa pohdiskella, miltä näytän tai mitä muut minusta ajattelevat. Elämässä on niin paljon kivoja, ihania ja kiinnostavia asioita.

enkä lukenut muita vastauksia. Avauksesta tuli mieleen, että ap on kovin kiinnostunut itsestään, omasta kärsimyksestään, ulkonäöstään, omasta huonoudestaan.

Jospa alkaisit suhtautua maailmaan vähän uteliaammin, ap, etkä ajattelisi omia kilojasi niin paljon? Kiinnostu vaikka lapsistasi ja heidän maailmastaan äläkä ajattele miten epä-tekeväinen ja epä-iloinen äiti heillä on. Sinä olet arvokas ihminen, mutta et sentään maailman napa. :)

Ja syö vähemmän - joka kerta kun aiot työntää suuhusi jotakin muuta kuin oikeaa ruokaa kysy itseltäsi tarvitsetko oikeasti sitä. Jos vastaus on "en tarvitse", laita ruokapala takaisin lautaselle. Jos vastaus on "kyllä tarvitsen", kysy seuraavaksi "miksi".

Olen iloinen ja positiivinen utelias ihminen, minusta on ollut mielenkiintoista seurata vartalon muuttumista ja samalla olen menettänyt miesten ällöttävän pelkkään ulkonäköön kohdistuvan kiinnostuksen. Minusta ei ole kiva kun uusi tuttavuus lähes ensimmäisiksi sanoiksi sanoo, sulla on kivat rinnat, just joo mikä pumpattava barbara minä olen.



Nykyisin tietää että miehet jotka ovat kiinnostuneita ovat kiinnostuneita myös ajatuksistani eikä vain tisseistä.

Sehän tässä onkin ongelmana. En mä mielestäni ole kauhean kovin kiinnostunut ulkonäöstäni, mutta ehkä mä olen hieman marttyyrimaisuuteen kallistuva. Ja kun mun kilot nousee yli 60, niin alkaa tulemaan ihan fyysisiäkin oireita. 75 kilosena mä en saanut enää edes luistimia itse jalkaan.

Välillä on päiviä milloin mä olen aivan varma, että tänään mä onnistun syömään normaalisti, mutta sitten se taas lässähtää. Ja pahimpia taitavat terveydellekin olla ne päivät, kun mä olen kokonaan syömättä.

Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja karppaan. En tiedä paljonko kiloja on viikossa lähtenyt, mutta olo on loistavan energinen eikä housutkaan enää kiristä. ;)



Pudotettavaa on n. 40kg.

nyt alkaa vasta silmät aueta, kun oikein katsoo itseään peiliin, joka suunnasta. jos voisin joskus painaa 70 kg olisin niin onnellinen, nyt 87. Vuoden olen "yrittäny" eikä vaan etene, selityksiä löytyy, kilpirauhasjuttuja, hormonikierukka ja masennuslääkitys, yrittäny paastoja, nutrausta ym mutta ei löydy itsekuria..ei aikaa kunnon liikuntaan, jos joku ystävällinen ihminen laittaisi minut kelarikoppiin tai vaikka häkkiin puoleksi vuodeksi saisin apua tähän, vapaaehtoisesti menisin lukkojen taa, etten söisi jatkivasti väärin. Eikä mua saisi päästää ulos vaikka kuinka anoisin. Se kai mua auttaisi nyt.

tajuta, että sun ongelmasi ei todellakaan ole nuo 8 kiloa, vaan sulla on nyt paha syömishäiriö ja masennus, joilla ei ole mitään tekemistä noiden kilojen kanssa. Jos et ole 140cm pitkä, on 63 kg vielä tosi matala paino.



Ja syy miksi et laihdu on se, että sä tiedät sisimmässäsi, että sun puolisosi ei todellakaan ole saamassa iloista ja aktiivista ja hymyilevää vaimoa jos painosi putoaa, koska näillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään.

ja kyllä mä olin silloin iloinen. No mutta joka tapauksessa, pakko tästä olis jotenkin nousta ylös. Minkälaiselta lääkäriltä mä voisin saada parhaiten apua? Tietyn alan terapeutilta? Terveyskeskuslääkäri ei osannut/halunnut auttaa.

nyt alkaa vasta silmät aueta, kun oikein katsoo itseään peiliin, joka suunnasta. jos voisin joskus painaa 70 kg olisin niin onnellinen, nyt 87. Vuoden olen "yrittäny" eikä vaan etene, selityksiä löytyy, kilpirauhasjuttuja, hormonikierukka ja masennuslääkitys, yrittäny paastoja, nutrausta ym mutta ei löydy itsekuria..ei aikaa kunnon liikuntaan, jos joku ystävällinen ihminen laittaisi minut kelarikoppiin tai vaikka häkkiin puoleksi vuodeksi saisin apua tähän, vapaaehtoisesti menisin lukkojen taa, etten söisi jatkivasti väärin. Eikä mua saisi päästää ulos vaikka kuinka anoisin. Se kai mua auttaisi nyt.

saman painoinen olen minä,ja voisin kanssasi tulla sinne koppiin.taaskin olen laihiksella.

Aika heikoilla kantimilla on sitten elämäsi, mikäli vireystilasi ja onnellisuutesi on kiloista kiinni.

Suosittelen jotain terapiaa, aluksi vaikkapa syömishäiriöihin perehtyneelle hoitajalle tai terapeutille. Kattavat verikoeet olisi paikoillaan, masennus voi johtua hormoneista myös.



Mitä tapahtuisi, jos olisit unelmiesi mitoissa ja ulkonäkösi muuttuisi sairauden takia tai vaikkapa rinta poistettaisiin?

Laita nyt hyvä ihminen elämäsi arvot kohdilleen. Yksin et siihen varmasti kykene, mutta ohjauksessa kyllä.

Tuollainen itsekeskeisyys on yksi masennuksen oire ja sitku-elämää eli kunhan olen hoikka, olen hyvä äiti ja ihminen.

Mulla oli painoindeksi ennen raskautta 29 (nyt raskaana) ja vietin mielestäni kaikin puolin normaalia elämää. Kävimme perheen kanssa hiihtelemässä, pyörilemässä yms. eli mistään sellaisesta ei ollut kysymys, että en olisi jaksanut tyyliin nousta portaita ylös. Tiedän, että kilot lähtisivät jos liikkuisin useammin ja söisin vähemmän, mutta en ole jaksanut välittää asiasta hirveästi.



Arvostan itseäni enemmän luonteen ja 'saavutusten' kuin ulkonäön takia. Pidän itseäni suhteellisen hyvänä työntekijänä, vaimona, äitinä ja ystävänä - tai ainakin yhtä hyvänä kuin jos olisin hoikempi. Ulkonäössä tykkään erityisesti hiuksista. Kasvot eivät olisi erityisen kauniit hoikkanakaan. Pukeutuminen tuottaa joskus ongelmia, esimerkiksi istuvaa juhlamekkoa voi olla hankala löytää. Työ ja arkipukeutumisessa olen ihan tyytyväinen tyyliini.

168 cm 81 kg, ja vihaan läskejäni. En kuitenkaan saa aikaiseksi laihduttaa. Teoriassa tiedän laihduttamisesta kaiken, on vain niin vaikeaa laihtua :(

Onnellisuus ei vaadi tiettyjä olosuhteita, tiettyä puolisoa, tiettyä määrää lapsia, tiettyä vartaloa jne. Kyse on asenteesta. Vaikka asiat olisi ihan päin p:tä, niin silti voi huonojen fiilisten ohella kokea myös olevansa onnellinen ja tyytyväinen. Eihän onnelisuus sitä tarkoita että kaikki asiat ovat jonkin ulkoisen tai minkään mittapuun perusteella hyvin tai kunnossa. Aina jossain on viilaamista. Jos siis odotat hoikkuutta ja sen saavutat, niin sitten varmaan tulee joku muu seuraavaksi listalta työn alle ja lopulta olet 80-vuotias katkera vanhus joka toteaa että olipas paska elämä.



Tsemppiä ja mieti ennemminkin miksi olisit iloinen kuin että mikset olisi. Eli jos osuu ihanan makea appelsiinisatsi kaupasta kotiin, mukava kyläily, ihana perhehetki, piristävä lenkki, sikeästi nukuttu yö jne. jne. niin revi niistä kaikista täysi ilo irti ja opettele nauttimaan sellaisista asioista, siitä se kasvaa ja kasvaa ja pian huomaat että on aika yhdentekevää miltä näyttää, kunhan voi hyvin.

Meikkaan esim. tosi harvoin enkä sen takia, että olisin luonnonkaunis, en vain jaksa kiinnostua siitä. Enkä mä ajattele esim. rintasyövässä pahinta olevan sen, että rinta poistettaisiin. Mä en ole mikään kaunis ihminen eikä se mua haittaa enkä kärsi siitä. Mutta onnellisuuteni vaikuttaa olevan täysin kiloista kiinni, siinä olet oikeassa.

Täytyy lähteä selvittämään mistä löytäisin syömishäiriöihin perehtyneen alan ihmisen. Olen aivan rikki tämän asian kanssa ja mä olisin valmis minä hetkenä hyvänsä menemään myös sinne koppiin.