Onko teidän kenenkään ollut vaikea muodostaa tunnesidettä lapseen?

mutta asiaan liittyi lapsen vakava sairastuminen muutaman päivän ikäisenä.



En rakastunut lapseeni ensisilmäyksellä. Päälimmäinen tunne oli ehkä pelko siitä, että osaanko hoitaa lastani. Sairastumisen myötä tuli pelko siitä, että selviääkö lapsi hengissa.



Lapsi vietti ensimmäisen elinkuukautensa eristysosastolla, jossa meidän piti desinfioida kätemme joka kerta kun kosketimme lastamme. Lapsi oli kaikenlisäksi ensimmäiset viikot lämpökaapissa, joten emme päässeet ottamaan häntä syliin. Sairaala-aikaa siivitti myös suunnaton väsymys.

minkälaisia tunteita syntyy kun vastasyntynyt todetaankin vaikeasti vammaiseksi? Onko häntä helppo rakastaa vai tuleeko suuri pettymyksen tunne?



ap

mutta seurasin vierestä ystävää, joka sai ns. vaativan vauvan ja samaan aikaan toista, joka sai sitten sen "syön ja nukun"-version. Kyllä oli eroa äitien suhtautumisessa eikähän se ihme ole, itsellä oli harvinaisen kiltti tyttö mutta monesti ajattelin, että jos olisi sattunut koliikki tms. olisi takuulla tullut hankaluuksia tuon asian tiimoilta.

ajatella. Itselläni ei ollut ah ihana vauveli -fiiliksiä juuri ensinkään. Ankea synnytys, vauva vähän kipeä + koliikki. Pikku hiljaa helpotti ja tuntui mukavammalta, mutta aika hitaasti. Silti tehtiin toinen ja sama stoori tämän vauvelin kanssa. Mutta, olin jo kokeneempi, joten tavallaan pidin vauvasta enemmän ja harmitti, kun sen kaiken itkun keskellä ei ollut mahdollisuutta kasvokkain tutustua ja "ihastella" lasta. Kaikki aika meni sen itkuisuuden kanssa ja isomman sisaruksen.



Kolmas synnytys oli helppo ja vauva ei itkenyt juuri koskaan. Silloin vasta kliseisesti nautin vauva-ajasta. Sittemmin tälle lapselle tuli muuta arkea hankaloittavaa, muttei kauhean vakavaa terv. ongelmaa ja nyt olen 4v harmitellut, että hänen taaperoaikaa rytmittää lääkärikäynnit ja voinnin seuranta, kun isommilla sisaruksilla keskityttiin tavanomaisempiin pikkulapsiasioihin.



Että kovin erityyppistä on olo vauvojen ja lasten kanssa. Sori, menin sivuraiteille, mutta siis ihan täyspäiset ihmiset voivat tehtailla lapsia ilman lässynlässynihanuushuuruisia vauva-aikoja.



Ne koliikki-itkuviikot olivat vain selviytymistä päivästä toiseen ja kiihkeästi odotettiin, että vauva kasvaisi ja huuto loppuisi. Ei siitä voi nauttia ja se on ihan ok. Neuvolassa tukivat kovasti, että yrittäkää jaksaa vielä yksi viikko ja sitten vielä yksi jne. Siellä ymmärretään kyllä ne negatiiviset tunteet "hankalia" vauvoja kohtaan.

Sitten alkoi koliikki ja muu tyytymättömyys. Omat tunteet olivat ja ovat vielä nykyäänkin välillä kamalia. Väsymys saa ajattelemaan kamalia. Välillä olisin voinut antaa vauvan pois...



Anonyymisti näitä tunteita voi kertoa.

puhua ihan nimelläkin. Ne synkät ja negatiiviset ajatukset eivät nolota läheskään niin paljon kuin hengaillu tällä palstalla, joten anonyymisti vastailin minäkin :/



Tai ne ajatukset eivät nolota ollenkaan, ovat kyllä ihan normaaleja tuossa tilanteessa. Neuvolalääkärin (vanhempi mies) 2 lasta oli vetänyt oppikirjakoliikkihuutoa vuosikymmeniä sitten ja hänelle meinasi vieläkin tulla tippa linssiin, kun sitä piinaa muisteli.

Olen kokenut vaativat vauvat läheisimmiksi, koska heidän kanssaan on joutunut olemaan enemmän.



Sen sijaan 2 lastani, jotka ekat 6kk vain viivähtivät tissillä hetken ja sen jälkeen nukkuivat 3-4h, tuntuivat vieraammilta. Nukkuvaan vauvaan en oikein saanut tunnesidettä kehitettyä kuin vasta vähän isompana (yli puolivuotiaana).

7 v:n lapsettomuus, yllätysraskaus, vaarallinen raskaus, hankala synnytys ja hankala toipumisaika ja mies jätti yllättäen kun vauva oli 2 kk. Olin niin shokissa että olen vieläkin vasta toipumassa kun lapsi on 1,5 v. Nyt voin jo sanoa rakastavani lastani vaikka olen tosi väsynyt arkeen.