Oletteko selvinneet läheisen kuoltua surusta itse, vai oletteko hakeneet ammattiapua?

mieheni kuoltua mutten kokenut saavani mitään apua sieltä.



Seurakunna sururyhmä oli aivan ihana paikka, jossa sai itkeä ja tuulettaa tunteitaan oikein urakalla ihanan ja empaattisen naispastorin johdolla.



Lisäksi mulla on viisi tosi läheistä ystävää ja kaksi isosiskoa joiden kanssa tuli terapoitua silleen sopivasti ettei kukaan rasittunut vuodatuksistani liikaa.



Vuosi meni kaikkinen merkkipäivineen ennenkuin aurinko edes pilkahti risukasaan.

Ei tulisi mieleenkään tarvia ammattiapua suruun. Sehän on ihan normaali tunne menetyksen jälkeen.

Kyllähän siihen aikaa meni, nyt tuosta on pian 3 vuotta ja suru ei ole enää niin jokapäiväistä. Mutta varmaan ekan vuoden ajan itkin päivittäin. Minusta ei ole ollenkaan huono ajatus hakeutua esim. johonkin vertaistukiryhmään jos tuntee tarvetta puhua asiasta. Itse ainakin huomasin että tuttavapiirissä ei ollut juuri ketään jonka kanssa olisi niitä tunteita voinut jakaa, monikaan minun ikäiseni (alle 30 v.) ei ole vielä kokenut suuria menetyksiä eikä yhtään ymmärrä mitä siinä käydään läpi.

1 v 4 kk sitten. Äkillisesti, emme ehtineet hyvästellä tms. Kaipaan häntä ihan joka ikinen päivä. Alussa suru oli todella raskas mutta helpottaahan se vähitellen. Näen hänestä paljon unta, joissa teemme ja juttelemme ihan arkipäiviäisistä asioista. Mikäli sinusta tuntuu, ettet jaksa tai ettei ole ketään läheistä, kenelle jutella, eihän se mitään haittaa jos hakeudut ulkopuolisen juttusille. Muutama kertakin jo varmaan helpottaa. Minulla auttoi ihan miehen tuki, oli rakas ystävä myös hänelle ja kahdestaan käsittelimme asiaa. Vähän olen siihen tulokseen tullut, että ystävä ansaitseekin sen ikävän ja kaipauksen mikä hänestä jäi, ja sen ettei koskaan häntä unohda.

minulta kuoli vuosi sitten yllättäen isä. Meillä ei ollut edes kovin läheiset välit, isä oli outo ja vähäpuheinen mies, tottumaton puhumaan ja osoittamaan tunteita, mutta tiesin että omalla laillaan välitti. Kuvittelin aina, että välimme ovat niin etäiset, etten itkisi sitä päivää...olin väärässä.



Itku tulee ihan ykskaks, siihen riittää joku laulu radiosta, josta tulee joku muisto mieleen tai muistaa että se oli isän lemppari, joku haju tai ajatus vaan. Välillä kärsin unettomuudesta. Mutta pitää vaan ottaa se niin, että suru on ihmiselämää ja joskus tulee se päivä, kun suru laantuu haikeudeksi. Varaudu että homma menee keikkuen. Minä käyn haudalla itsekseni ja juttelen ääneen asioita, jollain lailla se helpottaa itkeä siellä.



Erityisesti tämä luminen maaliskuu tuntuu todella raskaalta. Ensi vuonna otan ehkä äkkilähdön jonnekin aurinkoon, että pääsen pois katselemasta lunta. Mutta kyllä se siitä, ajan kanssa. Itke kun itkettää.

Minulta on kuollut 3 isovanhempaa, joista kahden kanssa erittäin läheiset välit, ensimmäisen kuollessa olin 11, joten siitä en kamalasti muista, miten tunteita käsittelin, mutta sitten menetykset kun olin 21 ja 29 vuotias, olen käsitellyt muistelemalla, juttelemalla, hautausmaalla käymisellä ja itkulla.



Itkua tulee aikansa ja joskus vieläkin, ei sille mitään mahda, mutta jos se ei suuresti itseään ahdista, niin antaa tulla vain. Jos taas ei voi puhua menetyksestä läheisten kanssa, on ehkä viisasta etsiä vertaistukea muualta, jos tuntuu ettei muuten saa asiaa käsiteltyä.

Anna itsellesi aikaa ja lupa surra. Kyllähän se helpottaisi jos sinulla olisi joku jolle puhua. Ei sen tarvitse olla ammattilainen. Ihan vaan joku ystäväkin. Voit myös kirjoittaa ylös tunteitasi ja piirtää. Se helpottaa kummasti, kun saa paperille purkaa tuntojaan. Piirtäminen on tosi tehokas keino, vaikkei uskoisi.

Itse olen menettänyt äkillisesti 2 itselleni läheistä ihmistä ja kyllä molempien kuoleman jälkeen meni suunnilleen 2 vuotta, kun voin sanoa, että oli päässyt yli. Onhan se ihminen aina sydämessä, mutta se tuska helpottaa ja voi jo muistella niitä iloisia asioita tämän ihmisen kanssa ja tuleekin niistä myös hyvälle tuulelle, eikä vain surulliselle.

Jollain tavalla selvisin surusta itse, niin ettei ollut joka päivä mielessä, mutta traaginen menetys jätti minuun niin syviä traumoja, että traumat tekivät elämisen todella raskaaksi. 6 vuotta sitten hakeuduin terapiaan. Tajusin terapiassa, että en ollut saanut surua työstettyä itse. Terapia auttoi. Suosittelen hakeutumaan ammattiauttajan luo.

Mulla ainakin isot surut ovat muuttuneet osaksi minua ja minulle tapahtuneita asioita. Eihän hauskoja asioitakaan yritetä saada mielestä pois.

Tietenkin apua saa ja pitää hakea jos elämä menee siihen jamaan ettei enää suoriudu siitä ollenkaan.

selviää hyvin itse ihan odottamattomistakin, mutta jos oma lapsi nyt ihan yllättäen kuolisi, niin voisin tarvita apua, jos lähipiiri ei keskusteluapua tarjoaisi.

Minulle todella rakas ja tärkeä ihminen kuoli odottamatta, nopeasti (viikko diagnoosin jälkeen) 10kk sitten. Tuntuu, että en vieläkään ole päässyt asiassa eteenpäin. Suru, itku, kaipaus.. ne seuraavat minua aamusta iltaan. Viimeisenä illalla ajattelen häntä ja suru kouristaa rintaa. Yöt saan kyllä nukuttua. Milloin tilalle tulee ne kauniit muistot, milloin se kuristava kaipaus helpottaa? Vai pitäisikö mennä puhumaan tästä jollekin täysin ulkopuoliselle?

Ei se ole mikään ihmisen mitta, miten hyvin surusta selviää ilman ulkopuolista apua!! Käy jossain psykologilla tms juttelemassa; sittenpähän näet, onko siitä apua vai ei. Mutta älä jätä käymättä sen vuoksi, että "pitää selvitä yksin".

Itsellä kuoli rakas veli muutama kuukausi takaperin oman käden kautta.. Se on ollut hyvin rankka paikka.. En vaan pysty keskustelemaan oikein siitä.. Jotenkin koitan aina sivuuttaa sen asian.. En ole päässyt käsittelemään asiaa juurikaan.. kävin kyllä melkein heti tapahtuneen jälkeen juttelemassa ulkopuolisille.. mutta en silloin oikein saanut tarvitsemaani apua.. sillä jotenkin en halua näyttäväni heikolta toisten silmissä.. haluan näyttää että kyllä mä pärjään.. haluan ettei kukaan säälisi.. mutta aina jokin asia muistuttaa päivittäin veljestäni.. aina kun olen yksin.. itken ja katson kuvia ja muistelen.. en jotenkin vain pysty puhumaan kellekään.. vaikka ystäviä ja läheisiä on.. mutta en halua esim. läheisille pahaa mieltä tai muuta.. olen koittanut olla vahva ja olla ajattelematta asiaa.. mutta jos näenkin jossai kuvan veljestä tai jokin asia muistuttaa hänestä.. hirvee paineen tunne tulee rintaan ja kaipaus.. ja tunne että miten selviän ikinä tästä ikävästä ja tästä olosta. olen ihminen joka siis ei pysty oikein purkamaan tunteitaan.. usein jätän asioita sisälleni.. olen ihminen joka tahtoo muita auttaa ja kuunnella, mutta oma olotila usein jää huomioimatta.. en tiedä mitä tehdä..

Neuvottiin menemään neuvolapsykologille. Se vei ojasta allikkoon. Psykologi ei pystynyt auttamaan, koska ajatusmaailmani ei mahtunut oppikirjateksteihin.



Sen sijaan Käpy:n tukihenkilöstä ja keskusteluryhmästä oli paljon apua, mutta se olikin vertaistukea.

Tässä on kaksi asiaa: yllättävä läheisen kuolema voi olla kriisi ja siitä pitää päästä eteenpäin, että voi alkaa suremaan. Kriisi ja suru menevät monilla sekaisin. Kriisistä pitää toipua ja päästä yli. Surun kanssa sitten oppii elämään, mutta ei se suru tietenkään lopu jos aidosti rakas ihminen on kuollut.



Meiltä on lapsi kuollut ja olemme kokeneet sekä Käpy:n vertaistuen että psykologikäynnit arvokkaiksi.



Jos eka psykologi ei miellytä, niin vaihtoon vaan. Terapiasuhde vaatii myös toimivan henkilökemian.

niistä tapauksista on niin kauan aikaa, että silloin ei saanut mitään terapia-apua tuommoisiin (varsinkaan jos sattui olemaan lapsi tai teini) :/

Minun mielestäni kannattaa käydä juttelemassa psykologin kanssa jos tuntuu kovin raskaalta. Se saatta helpottaa kun voi purkaa pahaa oloaan ulos.



Kauniit muistot tulee kyllä ajan kanssa. En osaa sanoa missä vaiheessa ne minulle ovat tulleet, en yksinkertaisesti muista. 1. ja vielä toinenkin vuosi ovat minulle olleet rankkoja.

Nykyisellä tietämykselläni ja kokemuksellani hakisin terapia-apua niin pitkään kestävään suruun.

ja se oli kamala shokki. Siitä kyllä selvisin perheen tuen avulla. Sitten kuitenkin vuosi tuli kaikenlaista muuta henkistä painolastia: tosi rankka työ, ääliö pomo, pienet lapset

ja itse sairastuin krooniseen tautiin(ei tappava, mutta hoitoa vaativa), niin siinä vaiheessa kävin puolisen vuotta työpaikan psykologilla ja siitä oli suuri apu.

selvisin tai "selvisin" itse. Toisaalta olen kärsinyt masennuksesta viimeiset 10 vuotta ja käyn terapiassa 3. vuotta;-o. Olin äidin kuollessa 16, isän kuollessa 29. Äidin kuolema ja sitä edeltänyt n. 7-8 vuoden sairastaminen on läpikäymätön asia ja vieläkin vaikea. Olin jo lapsena vanhempani hoitaja ja avustaja. En saanut olla läsnä, kun äiti kuoli. Isän kanssa asiat menivät vähän paremmin.



Ilman muuta kannattaa hakea apua, jos yhtään siltä tuntuu. Muuten ne asiat tulevat vähintään yhtä raskaina eteen vuosien kuluttua.

Itsellä kuoli rakas veli muutama kuukausi takaperin oman käden kautta.. Se on ollut hyvin rankka paikka.. En vaan pysty keskustelemaan oikein siitä.. Jotenkin koitan aina sivuuttaa sen asian.. En ole päässyt käsittelemään asiaa juurikaan.. kävin kyllä melkein heti tapahtuneen jälkeen juttelemassa ulkopuolisille.. mutta en silloin oikein saanut tarvitsemaani apua.. sillä jotenkin en halua näyttäväni heikolta toisten silmissä.. haluan näyttää että kyllä mä pärjään.. haluan ettei kukaan säälisi.. mutta aina jokin asia muistuttaa päivittäin veljestäni.. aina kun olen yksin.. itken ja katson kuvia ja muistelen.. en jotenkin vain pysty puhumaan kellekään.. vaikka ystäviä ja läheisiä on.. mutta en halua esim. läheisille pahaa mieltä tai muuta.. olen koittanut olla vahva ja olla ajattelematta asiaa.. mutta jos näenkin jossai kuvan veljestä tai jokin asia muistuttaa hänestä.. hirvee paineen tunne tulee rintaan ja kaipaus.. ja tunne että miten selviän ikinä tästä ikävästä ja tästä olosta. olen ihminen joka siis ei pysty oikein purkamaan tunteitaan.. usein jätän asioita sisälleni.. olen ihminen joka tahtoo muita auttaa ja kuunnella, mutta oma olotila usein jää huomioimatta.. en tiedä mitä tehdä..

Sinun ei tarvitse olla vahva ja pärjätä, vaan saat surra, olla murheellinen ja välillä vihainenkin! On totta, että nykyajan yhteiskunnassa kuolemasta on tullut niin etäinen asia, että monen on vaikea suhtautua siihen, mutta sen kaikki läheisesi varmasti ymmärtävät, että olet menettänyt läheisesi todella ikävällä tavalla. Suru ei ole heikkoutta - kokemuksesta voin kertoa, että se tekee sinusta paljon vahvemman, kunhan annat sille nyt aikaa! Suru vie valtavasti voimaa ja uuvuttaakin, ja se pitäisi vain hyväksyä ja antaa sen viipyä hetken. Sitten, kun se on käsitelty, sitä voi alkaa hellävaraisesti siirtämään vähän sivummalle, jotta iloisemmatkin asiat mahtuvat elämääsi mukaan - mutta tähän ei valitettavasti liene oikotietä, ja aikataulu on jokaisen kohdalla erilainen.

Muistele veljeäsi hyvällä, puhu hänestä ja anna muidenkin kertoa omia muistojaan! Se tekee kipeää, mutta tuntuu myös hyvältä pitää hienon ihmisen muisto mukana!