Löytyykö ketään, joka on oikeasti harmitellut sitä, ettei lykännyt

että tuli tehtyä ollenkaan lapsia. Jos voisin kääntää kelloa taaksepäin niin jättäisin tekemättä.

Jos olisin ollut samanlainen ihmisenä kuin olin parikymppisenä, olisin odottanut muutaman vuoden ja elänyt vähän vapaammin, MUTTA, muistan millainen parikymppinen olin. En ymmärtänyt mitä hohtoa baareissa oli, rakastin miestäni ja mielestäni baarielämässä tai matkustelussa ei ollut mitään hohtoa. Olin valmistunut unelma-ammattiini, eikä minulta mielestäni puuttunut mitään muuta kuin lapsi. En halunnut "katsella maailmaa", tai "elää nuoruutta", halusin vain ja ainoastaan lapsen. Joten siinä mielessä en voi katua. Sain lapseni 23-vuotiaana. Nyt olen kolmikymppinen ja ajattelen että jos nyt olisin samanikäinen niin tekisin ehkä toisin. Mutta, en halunnut silloin muuta, kaiken muun olisin tehnyt silloin "väkisin".

Jos olisin ollut parikymppisenä samanlainen mitä nyt olen ihmisenä jne.

ja miksi jättäisit tekemättä?

siihen asti että ois saanu koulun käytyä loppuun sillon ku oli koulussa niin se ei vaan napannu yhtään mut nyt on kyl hinku takas kouluun ja nyt harmittaa sekin että nyt tulee sit lapsille iso ikä ero kun ukon kaa päätettiin ettei lisää lapsia tule enne kuin koulu on ohi...

Vaikka eka syntyikin kolmekymppisenä olisin odottanut vielä muutaman vuoden jos olisin tiennyt että lapsiluku jää kahteen. Ihan vaan nauttiakseni ensin aikuiselämästä ja sitten vauvaelämästä yhdessä ystävieni kanssa. Nyt voin vain nuuskia heidän vauvoja...

olin 28-vuotias

Itse sain lapsen 32-vuotiaana ja opiskelut oli edelleen kesken (motivaation puutteessa töissä välillä). Varsinkin mies piti selviönä, että valmistuisin ensin, mutta niin ei käynyt. Yllättäen vauva-arjen vastapainona opiskelut ovat lähtenee ihan uudella innolla etenemään, opintoviikkoja tulee samaa tahtia kuin päätoimisilla opiskelijoilla.

luuseri-isän kanssa. Ero oli vaikea, mies uhkaili ja oli väkivaltainen, ja lapsen eka vuosi oli pelon varjostama. Joten järjellä ajatellen olisi ollut parempi lykätä ja odottaa sitä oikeaa (jonka tapasin lapsen ollessa 3-vuotias) mutta tunne ei sano samaa. Eihän mulla muuten olisi tätä esiteini-ikäistä, uhoavaa ja kiukuttelevaa ylivilkasta riiviötä, joka kuitenkin on tavattoman fiksu, lahjakas, sydämellinen ja rakas esikoiseni, vastuullinen isoveli ja niin niin rakas mulle..

olin juuri täyttänyt 20v kun esikoinen syntyi. Kun olisi silloin tajunnut..