Kysymys avoimille ihmisille ja small talkin taitajille.

Ja hyödyllisiäkin. Pitääpä alkaa hymyilemään ja kyselemään. Tietty sitten alkaa jossain vaiheessa miettiä, milloin sitä sitten ei enää ole "oma itsensä". Koska feikit ovat melkein yhtä rasittavia kuin tuppisuut :)



ap

Ja hyödyllisiäkin. Pitääpä alkaa hymyilemään ja kyselemään. Tietty sitten alkaa jossain vaiheessa miettiä, milloin sitä sitten ei enää ole "oma itsensä". Koska feikit ovat melkein yhtä rasittavia kuin tuppisuut :) ap

alkaisivat opettaa lapsiaan tervehtimaan ja hymyilemaan? Kasvaisi uusi uljaampi sukupolvi jolle normaali kanssakayminen ei olisi nain vaikeata.

Ja hyödyllisiäkin. Pitääpä alkaa hymyilemään ja kyselemään. Tietty sitten alkaa jossain vaiheessa miettiä, milloin sitä sitten ei enää ole "oma itsensä". Koska feikit ovat melkein yhtä rasittavia kuin tuppisuut :) ap

alkaisivat opettaa lapsiaan tervehtimaan ja hymyilemaan? Kasvaisi uusi uljaampi sukupolvi jolle normaali kanssakayminen ei olisi nain vaikeata.

Niin, kyllähän tuo vähän pahalta kuulostaa, että hymyilemistä ja kyselemistä pitää erikseen opetella vielä aikuisiässä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan pätee tässäkin tapauksessa. Omat vanhempani ovat toki opettaneet minut tavoille, mutta eivät he itsekään mitään small talk -taitureita ole. ap

tällanen pälättäjäkin kuin minä olen joskus "liemessä" kun toinen ei osallistu keskusteluun, vaikka mitä yrittäisi. Kerran keskustelin yhden vieraamman työkaverin kanssa pitkät tovin lounaalla kaalilaatikosta. =0) Ainoa puheenaihe, josta hän sai edes jonkun oman kommentin aikaan.



Eli kehittele siitä tilanteesta, ruuasta, säästä, tulevista häppeningeistä, eilisen telkkariohjelmasta, lasten tempauksista....

tutustua.

kyllä sitä ain jotain keksii :D



super-pälättäjä

Minusta tärkeämpää on se, miten puhuu, kuin mitä puhuu. Jos sitten vaikka kaalilaatikosta. Yleensähän ihmisillä on näkemyksiä ruoista, ja tavallisesti keskustelussa yksi aihe johtaa toiseen ja ennen pitkää kenties löytyy kumpaakin kiinnostava asia.



Jotkut ihmiset onnistuvat olemaan helposti lähestyttäviä. Yleensä he tervehtivät lämpimästi ja iloisesti ja osoittavat kiinnostusta muita kohtaan. Olisiko sellainen harjoitus ensiksi hyvä, että opettelee tervehtimään sydämellisesti? Katsoo silmiin ja sanoo ihan koko äänellään tilanteeseen sopivan tervehdyksen. Seisoo suorana, katsoo silmiin ja käyttäytyy huomaavaisesti. Ehkä aihetta tärkeämpi asia on juttelulla sopivan ilmapiirin luominen.



Lisäksi pitää muistaa, että jotkut ovat tuppisuita. Ehkä he ahdistuvat kohtuuttomasti seurassa, tai sitten he ovat jotenkin nurjamielisiä. Jos iloisuus, kohteliaisuus ja pari keskustelunaloitusta ei johda mihinkään, niin ei vika sinussa ole.

kun saan yleensä aina ihmisistä selville jotain heidän omasta itsestään, heille tärkeästä asiasta. Ja mistäpä ihminen mieluiten puhuu, kun omista asioistaan. :) Mä varmaan kuuntelen aina niin tarkasti ja kuulen jonkun puhuvan vaikka jalkapallosta, niin jos joskus joudun hänen kanssaan keskusteluun, niin sitten vaan, että ai sä harrastat jalista tai jotain. Ja aina sitä sen verran aiheesta, kun aiheesta tietää, että voi välikyssärin heittää ja myötäillä. :D



Mutta, ne jotka eivät halua antaa itsestää mitään, niin niiden kanssa sitten tosiaan keskustellaan, vaikka kaalilaatikosta tai sään kautta kasvihuoneilmiöstä. Mutta sillon kyllä jo vartin jälkeen alkaa keksiä tekosyitä, että miten voisi liueta tilanteesta..

Itse tiedän, että en ole erityisen helposti lähestyttävä. Moikkaan kyllä, mutta vaikka luulen itse hymyileväni, hymy on niin lievä, että ei se oikeasti ole hymy ollenkaan. Ja käännän myös katseeni pois nopeasti - en niinkään ujolla tavalla, vaan enemmän ylimieliseltä vaikuttavalla, vaikka en siis olekaan ylimielinen.



Itse en kuulu niihin, jotka vastaavat yhdellä sanalla, vaan lähden kyllä innokkaasti juttuun mukaan, jos vaan joku muu kehittää aiheen. Mut silloinkin saatan miettiä jo kuumeisesti "entä kun tämän aiheen jälkeen tulee taas hiljaisuus" ja tuohan taas luo sitä vaivaantunutta ilmapiiriä.



ap

Mä saan yleensä aina jutunjuurta aikaiseksi kaikkien kanssa. Mut mun mielestä tärkeintä ei tosiaankana ole se, mitä sanotaan vaan miten sanotaan - aivan kuten joku aiemmin jo mainitsi. Tärkeintä on luoda myönteinen ilmapiiri ja pohja hyvälle vuorovaikutukselle. On oikeastaan ihan sama mitä puhuu, kunhan pysyy turvallisissa aiheissa, säätelee sitä omaa vireystasoaan vähän puhekumppanin vireystasoa kohti jos ollaan kovasti eri tasoilla, kiinnitetään huomiota omaan kehonkieleen jne. Jos toista ei huvita jutella, niin sitäkin täytyy kunnioittaa.Rupattelutilanne on oikeastaan siinä mielessä helppo, että siinä kuitenkin on ne yhteiset ja kaikkien tietämät säännöt, eikä siinä niinkään ole merkitystä sillä kuinka paljon toisesta pitää. Se on tapakulttuuria enemmän kuin mitään ystävyyssuhteiden solmimista ja siksi vapaa monista odotuksista, pettymyksistä ja paineista.

small talkia.



Olen siis reipas, iloinen, puhelias, sosiaalinen ja silti välillä small talk tuottaa tuskaa.



Kysele. Siitä se lähtee. Ole utelias ja kiinnostunut toisesta. Kysele lapsistaan (jos on on), harrastuksistaan, puhu vaikka säästä ensin. Kerro miten kahlasi lumessa tms. ja oliko hänellä kenties samanlaista.



Keino harjoitteluun on harjottelu. Muista uteliaisuus ja pysähdy kuuntelemaan.

että kysele. Osoita kiinnostusta toiseen ihmiseen. Yleensä se toinen esittää sulle sitten vastakysymyksen. Siitä se sukeutuu.

Viitonen sai minunkin ajattelemaan. Kiitos.

ja sellaisia hyviä icebreaker-puheenaiheita on



1) lomat (juuri päättyneet tai tulevat)

2) viikonloppu (mitä tehtiin tai mitä suunnitelmissa)

3) vuodenajat, sää, kelit ja liikenne

4) puutarha

5) juhlapyhät (mitä teette pääsiäisenä? Onko teillä tapana syödä lampaanpaistia, mistä saa hyvää lihaa? miten se laitetaan)

6) urheilu (ulkkareiden kanssa erityisesti futis, ei tarvitse itse niin tietää aiheesta mitään, mutta riittää että kyselee mitä seuraa, onko kiinnostunut jne.)



Ja kyselemällä yleensä pääsee eteenpäin hyvin. Nuo aiheet ovat vielä niin persoonattomia, että tuskin tulee helposti loukanneeksi.



Mä en suoraan kyselisi lapsista, mutta jos noiden kevyempien puheenaiheiden kanssa tulee esiin lapset, niin toki sitten voisi kysellä niistä. Monesti miehet tykkäävät puhua lapsistaan töissä paljonkin.

yksi niistä, joiden seurassa superpälättäjät vaivaantuvat. Johtuu masennuksestani, jolloin mun pitäisi harjoittaa näyttelijäntaitojani, jotta voisin esittää, että mua vaikka kiinnostaa joku tuleva viikonloppu tai edellisen päivän uutiset. Jos mun viikonloppusuunnitelmat on nukkuminen ympäri vuorokauden ja ajoittainen itsesäälissä pyöriskely, niin en välttämättä halua siitä puhua. Enkä jaksa aina esittää, että "joo, oli tosi kiva loma, käytiin öö Puuhalandiassa ja tota, kukkia istutin, niitä hortensioita, hmm, ihan ratkiriemukasta kertakaikkiaan, mitäs sulla???"

Kun muutin tänne Irlantiin, ei auttanut muu, kuin väkisin opetella small talkin salat. Vaikka en todella ollut Suomessakaan mikään tuppisuu, vaan aikamoinen pälättäjä, yllättivät puheripuli-irkut minut aika totaalisesti... : D



Koko ajan, joka paikassa, on väännettävä juttua jostakin. Hiljaisuus on äärettömän kiusallista ja myös epäkohteliasta. Samoin jatkuva omasta itsestään puhuminen. Täällä on AINA otettava se toinen ihminen KAIKESSA ensin huomioon ja oltava "vaatimaton". Kulttuuri eroaa esim. amerikkalaisesta tuossa aika lailla.



Paras niksini onkin tuo yllämainuttu kysymysten kysyminen. KAIKKI tykkäävät puhua itsestään tai neuvoa toista hädässä. Kysy lomista, lapsista, lasten koulusta, opettajasta, hoitotädistä, onko oltu tyytyväisiä hoidon tasoon, vaippamerkeistä, lasten nirsoilusta ruokapöydässä, uuden auton valinnan vaikeudesta, missä lomailtu, oliko hyvä paikka, minne menossa kesällä, SÄÄSTÄ, viikonloppusuunnitelmista ja kysyt sitten aina jatkokysymyksiä tilanteen mukaan ja heität kommenttia omista kokemuksistasi.



Kyllä se siitä! : ) Harjoitus tekee mestarin.



opin sitten