Nyt meni hermot mieheen kokonaan!

Laita se ukkosi ulkohoitoon hetkeksi, maistuu taas kotielämä sen jälkeen...

joka sanoi, että turha valittaa... Ihmiset muuttuu. Ennen mun mieheni oli aktiivinen liikkuja, touhusi lasten kanssa, siivosi ja laittoi ruokaa.



Sitten tuli rahaongelmia ja mies masentui. Liikunta jäi ja tilalle tuli "rentouttavat kaljat". Mies muuttui apaattiseksi ja passiiviseksi. "joojoo", "kohta", "anna mun hetki olla" ovat nykyisin vakoifraaseja.



Mieheni ei ole juoppo, tissuttelee 2-4 olutta 2-4 iltana viikosta, ei krapuloita. Käy töissä, se onkin ainoa minkä tekee sanomatta.



Kyllä mua vituttaa tämä muutos miehessäni. Masennuslääkkeet aloitti vuosi sitten, eikä tilanne ole juurikaan parantunut, lukuunottamatta yksittäisiä parempia päiviä.



Kuinka kauan parantumista kannattaa odottaa. Rakastan kuitenkin miestäni, mutta vihaan tätä sairautta, joka on ottanut miehestäni vallan. Jopa siinä määrin, että harkitsen jo eroa. Pelkään uppoavani hänen mukanaan.

:=DDDDDD

juoppo on sellainen, joka juo humalaan ja on seuraavan päivä krapulassa. Juoppo on suurkuluttaja, jolloin juomamäärät on viikottain yli 24 annosta, mikä on virallinen (miehen) suurkulutuksen raja.

molemmat paneutuu suhteeseen täysillä ja tukee toisiaan.

edes lapsille hyväksi.

Kuinka kauan parantumista kannattaa odottaa. Rakastan kuitenkin miestäni, mutta vihaan tätä sairautta, joka on ottanut miehestäni vallan. Jopa siinä määrin, että harkitsen jo eroa. Pelkään uppoavani hänen mukanaan.

Entä jos sairaus olisikin syöpä, jättäisitkö hänet sittenkin?

Ja ei, en sano että tilanteesi on helppo. Ajattele asiaa myös tuolta kantilta.

Kuinka kauan parantumista kannattaa odottaa. Rakastan kuitenkin miestäni, mutta vihaan tätä sairautta, joka on ottanut miehestäni vallan. Jopa siinä määrin, että harkitsen jo eroa. Pelkään uppoavani hänen mukanaan.

Entä jos sairaus olisikin syöpä, jättäisitkö hänet sittenkin?

Ja ei, en sano että tilanteesi on helppo. Ajattele asiaa myös tuolta kantilta.

Masennus on sairaus, siihen on diagnoosi ja lääkitys. Mutta se ei auta.

Meillä on kaksi lasta, ja pelkään masentuvani myös. Alakuloisia, "ei mennäkään tänään ulos", päiviä on jo liikaa. Miten lapset pärjää, jos väsytän itseni?

Minun vaimoni on jaksanut masentunutta passiivisuuttani vuosikaudet. Välillä olen sitä ihmetellyt hänelle. Rakastan vaimoani, vaikka toisaalta sellainenkin on käynyt mielessä, että kenties voisin paremmin, jos hän huolehtisi minusta vähemmän.



Mitä sanoa...olin jo kerran vuoden erossa vaimostani. Se oli hyvin toimelias ja aktiivinen vuosi. Sen aikana vain sattui myös kurjia ja raskaita asioita. Menetin työpaikkani ja muutin kahdesti ja muuton vuoksi juuri muodostuneet uudet ystävyyssuhteet hiipuivat joutuin.



Määrällisesti 2-4 olutta kahtena tai neljänä iltana viikosta ei ole kovin paljon. Jotkut miehet juovat sen 16 annosta kerrallakin. Näen tuossa saman ongelman kuin itselläni: alkoholi korvaa rentoutuksen, jonka voisi saada rakentavalla tavalla. Väsymyksen kierre on kuitenkin pirullisen vaikea katkaista.



Omista kokemuksistani huolimatta en osaa neuvoa yhtään mitenkään. Itseäni lääkkeet eivät auttaneet. Olen kokeillut kaikkea muuta paitsi litiumia. Ryhtiliike ja pakottaminen olisivat vaikeammassa vaiheessa johtaneet vain entistä syvempään passivoitumiseen. Ajattelen, että perseelle potkiminen voi olla tilapäisesti tehokas mutta arveluttava hoitokeino. Sen tietää pätevän, kun potkittava kostaa ja pieksee potkijan kirjavaksi.



Joskus ajattelen, että olen vaimolleni mieleinen tällaisena. Hän pääsee pätemään jaksamisellaan ja hyvillä ansioillaan. Luulisin kuitenkin, että rajansa hänenkin jaksamisellaan on. Nyt elämässäni jo hiukan valoa. Työkokeilu mieluisassa paikassa ja opiskelusuunnitelmat ovat tuoneet arkeen rytmiä ja edes jotakin toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Sen voin sanoa, että omaa ansiota virkistymisessäni ei ole. Eikä vaimonikaan varsinaisesti ole auttanut, vaikka olen kyllä kiitollinen että hän on jaksanut minua ja vielä hoitanut asioitanikin.



Sinunkin kestokyvyllä on rajasi. Lasten ja miehesikin tähden on parempi, ettet luhistu masennuksen suohon. Se ei ole mikään muotisairaus, joka hoidetaan sielun asperiinilla. Ero olisi kurja juttu ja saattaa pahentaa miehesi tilaa. Mutta ainakaan minä en tuomitse sinua, jos päätät lähteä. Ja onhan siinä erossa se harkinta-aikakin. Sinäkin aikana ehtii tapahtua muutosta.



Masennus pakkaa olemaan uusiutuva luonnonvara. En itse usko parantuvani ikinä lopullisesti. Vuodet ovat kuitenkin opettaneet, että voin itse vaikuttaa asiaan. Masennus ei ole masentuneen syy, mutta kukaan muu kuin masentunut itse ei voi haluta kuntoutua. Ja sen halun löytyminen on vaikeaa. Se on oikeastaan ainoa asia, missä minun mielestäni voi antaa oikeaa apua. Tarjoamalla oikeita, konkreettisesti hyviä tulevaisuudennäkymiä.

Rankinta on, että ihan oikeasti rakastan miestäni.



Kerran, pari kuukaudessa on hyvä päivä, jolloin masennuksen verhon takaa kurkistaa tuttu ihminen, joka jaksaa tyhjentää tiskikoneen ja lähteä sitten kirjastoon muun perheen kanssa.



1 hyvä päivä kannattelee aina hetken. Vatsanpohjassa asti tuntuu hyvältä, kun saa päivän nauttia omasta miehestään.



Jos en rakastaisi, olisin jo lähtenyt. Nyt olen vain hukassa, ja odottelen "hyviä päiviä". Ehkä niitä tulee lisääntyvässä määrin? Kun kesä tulee, ja aurinko ja päästään mökille, missä mies huomaamattaan tekee jotakin. Tai ehkä itselläni olo ainakin helpottuu...