Tunnetko psyykkisesti sairasta jota ei voida auttaa?

jotka eivät tavallaan edes halua parantua. He ovat jääneet koukkuun omaan " surkeuteensa" , haluavat ehkä huomiota sillä tavoin. Psyk. sairaalassa on heidän mielestään turvallista, koska siellä on ympärivuorokautista hoivaa ja kaikki tehdään ns. valmiiksi. Ei tarvitse ponnistella.



Vaikea sanoa, mikä on ystäväsi tulevaisuus. On mahdollista kuntoutua takaisin omaan kotiin, parantua masennuksesta ja palautua " normaaliksi" . Tähän pääsee pitkällä terapialla ja lääkityksellä, mutta siihen tarvitaan myös oma MOTIVAATIO. Niin kauan kuin sitä ei ole, ei toipuminenkaan ole mahdollista. Toipuminen voi viedä vuosia. Tärkeää olisi, että ystäväsi alkaisi jossain vaiheessa näkemään elämässään asioita, jotka ovat HYVIN, sen sijaan että keskittyisi pelkästään niihin jotka ovat huonosti. Kaikilla ihmisillä on elämässään jotain positiivista, sitä voi olla vain vaikea huomata oman synkkyytensä keskellä.



On myös niitä, jotka syrjäytyvät ja jäävät laitoskierteeseen jopa loppuiäkseen. On myös paljon itsemurhia yms.



:(



t. mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitaja

Juuri näin olen itsekin pähkäillyt eli että hän ei tosiaankaan ainakaan tällä hetkellä edes halua parantua ja että hänen pitäisi ruveta näkemään hyviä asioita. Me ollaan muutaman hänen ystävän kanssa otettu sellainen linja, että kun se valitus alkaa (ja ainahan se alkaa) niin ei mennä mukaan voivottelemaan vaan kysellään sellaisista asioista jotka liittyvät normaaliin arkeen ja puhutaan vähän tulevastakin sekä joskus kysytään, että onko mitään positiivista tapahtunut tai ollut positiivisia ajatuksia. Siinä ei vaan montaa sekunttia mene kun se valitus taas alkaa. Mistä muusta hän ei pysty puhumaan kun surkeasta elämästään. Antaa ajan kulua ja katsotaan mitä tapahtuu..

huomaamaan elämän positiivisia puolia.



Voit vaikka pyytää häntä sanomaan asian/asioita, jotka hänen elämässään ovat hyvin ts. voisivat olla huonomminkin. Hän ei ehkä osaa arvostaa teitä ystäviä ja muita läheisiä eli tukiverkkooan, asuntoa jne, mitä hänellä ikinä onkaan.



Valitettavasti masennus on vaikeasti hoidettava sairaus, kun se on päässyt pahaksi. Masentunut ihminen ei piruuttaan ole sellainen kuin on ja masennusta ei saa aliarvioida, mutta positiivisista asioista puhuminen on toki ihan sallittua. :)



Onko hänen osastollaan tarjolla perheterapiaa tai mahdollisuutta tapaamiseen, johon ystävät saisivat halutessaan osallistua? On tärkeää, että omaisetkin halutessaan saavat osallistua hoitoon ja pääsevät siten ehkä vähän lähemmäksi sairastunutta ja ehkä saavat itsekin helpotusta omaan oloonsa.



Voimia ja jaksamista sinulle!



t. se hoitsu

Niin, en varsinaisesti sanonutkaan että masentunut HALUAA OLLA SAIRAS, vaan sitä että hän sairautensa vuoksi käyttäytyy siten että paranemisprosessi ei pääse vielä alkamaan.



Ilman muuta vakavasta masennuksesta paraneminen vie aikaa, mutta kun sairaudentunto löytyy ja sen myötä motivaatio parantumiseen, on toipumisella paremmat edellytykset.



t. se hoitsu taas

On juteltu häntä hoitavien hoitsujen kanssa sekä tietenkin hänen itsensä kanssa. Ongelma on se, että heti kun alat puhua jotain muuta kun hänen ongelmiaan niin hänelle tulee tarve lopettaa puhelu eli ei hän halua oikeen puhua muusta kun niistä ongelmista. Myöskin lopettaa keskustelut lyhyeen jos yrittää vähänkin sanoa jotain, että onhan sun elämässä nyt hyviäkin asioita...



On varmaan julmaa sanoa, että ei halua parantua mutta hän on itsekin myöntänyt, että ajatus parantumisesta on pelottava. Lisäksi hän ei edes yritä ajatella mitään positiivista eikä yritä mennä kotikäynnille saatikka edes vähentää sitä omassa surkeudessa vellomista. Minä tiedän omakohtaisesta kokemuksesta (vakava synnytyksen jälkeinen masennus), että kun sitä omaa tahtoa ja motivaatiota löytyy niin se kohottaa paranemisen onnistumista merkittävästi!

Toivotaan että tulee se päivä, jolloin alkaa pikku hiljaa näkymään valoa tunnelin päässä. Moni toipuu vakavastakin masennuksesta, toivottavasti ystävällesi käy samoin.



t. hoitsu

Tämä elämä ei kiinnosta pätkääkään, haluaisin poistaa kaiken vastuullisuuden elämästäni. Sairaalassa en olisi vastuussa mistään eikä tarvitsisi välittää kenestäkään. En haluaisi edes mitään " ystäviä" sinne " piristämään" .



Joo mutta ei se kävisi kuitenkaan. Koska siellä hoitohenkilökunta ei olisi minua palvelemassa vaan " parantamassa" eli määräilemässä ja manipuloimassa. Eli njet, ei yhtään sen parempi paikka.



Ehkä siis raahaudun tämän elämän läpi suuressa surkeudessa odottaen vaan että vihdoin saan kuolla. Itsariakaan en voi tehdä koska olen uskovainen ja haluan ehdottomasti taivaaseen. Tämä elämä silkkaa kitumista on jo tarpeeksi paskaa, en halua ikuisuutta kärsiä samaa!