Minä olen niin pettynyt tähän kaikkeen.

Tuolta minustakin tuntui muutama vuosi sitten. Sitten päätin, etten enää halua jatkaa samalla tavalla lopun elämääni. Luin netistä parisuhde-asiaa ja lainasin kirjastosta kirjoja.

Pikku hiljaa aloin muttaa omia tapojani toimia - ja nyt on paljon seesteisempää.

Muutos pitää usein aloittaa itsestä. Parisuhdekurssit on oivia apuja.

Ei vain jaksa lukea enää muiden kirjoituksia.



Pielessä useampi pieni asia, joista sitten kertyy se iso puro. Rahasta tiukkaa ja tunnekylmä mies nyt ensimmäisiä päällimmäisiä huolia. Ei tunnu olevan oikein ketään kenelle puhua, suku asuu kaukana ja muutenkaan ei ole apuja sieltä suunnalta herunut. Olen kuin jumissa henkisesti ja jotenkin passivoitunut kaiken (miehen) ikävän sanomisen takia. Vika siis minussa aina ja iankaikkisesti.



Ap

Olen koettanut muuttua niin kovin, mutta tuloksia ei synny. En oikein tunnista itseänikään enää, niin paljon olen muuttanut käytöstäni, että saisin huomiota mieheltäni.



Silti huomiota ei tule. Ja kun kysyy, mikä vikana, on vastaus, koska olet tuollainen. Olin joskus naurava ihminen, jolla itkukin herkässä. Sanoin usein mielipiteeni ja halusin kuulla mielipiteen myös mieheltäni.



Nykyään en sano oikein mitään, en uskalla, tulee heti riita. Yritän itkeä kylpyhuoneessa, sillä miestäni " märinä ärsyttää" . Mutta tänäänkin sain kuulla yhteisen kauppareissun peruuntuneen märinäni takia. Kävin siis yksin kaupassa, kun mieheni vielä perusteli " kaikkien reissujen olevan pakkopullaa" kanssani. Emme tee mitään yhdessä. Oli aika, kun halusin yhteistä aikaa, enää en tohdi pyytää, sillä tulen torjutuksi ja alan itkemään, mikä taas ärsyttää miestäni lisää.



Nyt mies tyytyväisenä katsoo televisiota. Ei sanallakaan ole maininnut uudesta nukkumapaikastani. Nosti aamulla vain kulmakarvojaan, kun näki sänkyviritelmäni ja hymyili hiljaa vinoa hymyä.



Minä en jaksa. Olen vain niin uupunut. Ja vihainenkin itselleni, että minusta on tullut tällainen nössö ja arka paska.

Kuulostaa siltä että miehesi ei arvosta sinua vähääkään. Jos toinen siirtyy muualle nukkumaan ja tyydytään vaan ivallisesti kohottelemaan kulmia, ilman että yritettäisiin saada jotain rakentavaa keskustelua aikaan, on jotain perustavanlaatuista pielessä. Ihmettelen mikset lähde? Jos tunnet rakastavasi miestäsi, tehkää yhdessä jotain asioiden parantamiseksi. Jos hänen ajattelemisensa saa sinussa aikaan vain ahdistusta, miksi jäisit? On totta, että itsensä kanssa on tehtävä töitä, ei voi odottaa että toinen tekee elämästä paratiisin. Mutta selvää on mielestäni se, että jos se ihminen jonka pitäisi olla läheisin ja rakkain ei arvostakaan sinua, ei suhteella ole mitään tulevaisuutta.





Mieti mitä haluat. Hae apua, mene puhumaan lääkärin kanssa. Ehkä masennuslääkkeet ja keskusteluapu antaisivat sen verran voimia että pääsisit esim. omaan asuntoon, ilman miestä. Saat oman elämäsi ja oman itsesi takaisin.



Voimia sinulle.

Olen jo kerran avioeron kokenut, halusin ja luulin, että tämä kestää ja uskaltauduin uudelleen avioon. En tiedä kestänkö toista avioeroa.



Olen pohtinut sitä lääkäriä ääneenkin, että pitäsiköhän hakea lääkitys, mieheni kommentti oli etten ole hullu. Niin olen vain " tällainen" . Voi miksi olen sotkenut itseni tällaiseen? Miten sitä jaksaa muuttua taas lisää? Itkettää...