voisko joku kysyä multa jotain!? tykkään vastailla parisuhdejuttuihin!

-2

ensimmäisten kahden vuoden aikana voi käydä mitä vaan, valitan ap

etkö luota mieheesi? onko syytä epäillä jotain? 3kk on kuiteskin aika lyhyt aika . ap

ettei tarvitsekaan minua/kivempaa olla yksin/ei ikävöikkään jne... (kai huono omatunto nalkutuksesta ja seksin puutteesta kalvaa..)

-2

10 vuotta sitten meistä vielä puhuttiin ihanneparina, " voi kuinka minä/mekin joskus..."

ja nyt kaikki tuntuu yhtäkkiä mättävän...

Romantiikka on vieläkin kukkeaa ja seksielämä rietasta. Olemme jatkuvasti kiinni toisissamme, lässytämme ja hempeilemme loputtomiin, joka ilta on hyvä käpertyä toisen viereen, joka aamu loistava herätä kainalosta. Viisaat kiinalaiset sanovat, että rakastuminen kestää korkeintaan 1000 päivää, ja länsimaiset parisuhdeterapeutit sanovat samaa...Kaiken järjen mukaan meidän ei enää siis pitäisi olla rakastumisen kliimaksivaiheessa. Meneekö tämä tästä kohta (ihan koska tahansa) alamäkeen, vai voiko sitä olla ihan oikeasti rakastunut ihan omaan mieheen, ihan perhearjen keskelläkin...vaikka pidempäänkin?



Ja kriisejäkin on jo ollut; ne on aina selvitetty puhumalla ja kompromisseja tekemällä, ja kaikkien kriisienkin jälkeen se toinen on vaan NIIIIIIN IHANA, että sitä on ihan pakko lääppiä ja tuijottaa silmiin.



Onko syytä huolestua?



nimimerkki: *koska mä alan nalkuttaa*

niin hän ikävöi vaikkei myöntäisikään. seksin puute? noh, jos et ukkoasi halua miksi olet hänen kanssaan!? kyllä puolisoa pitää haluta jos meinaa olla yhdessä koko loppuelämän.. vai mitä? ap

nauttikaa, teidät on luotu toisillenne! valitettavasti nykyajan immeiset n. 10 vuoden jälkeen kyllästyvät ja vaikka kaikki olisi ok se jokin muka puutuu! ei se arki vaihtamalla parane, näin on juttu! ihminen luonnostaan kaipaa rakastumisen tunnetta mutta fiksut selviää siitä! että sillai. ap

jolla on ainoastaan puolen vuoden yhteisasumiskokemus jossain nuoruudessa.



Nyt on 3 viikkoa oltu saman katon alla, ja ahistaaaaa...

Tuntuu, että mies vaan piikittelee, huomauttaa tavoistani, ei tee kotitöitä ja tätä perinteistä listaa.



Tiedän että hyvin paljon onkin " vikaa" minussa kun oon vuosikaudet tottunut tekemään asiat omalla tavallani, ja ainoa jousto on ollut oman lapsen suhteen joskus.



Kuinka paljon täytyy venyä? Kuinka paljon ärsyyntyä? Miten nämä rajat sovitaan ilman nalkuttamista tms?