Lue keskustelun säännöt.
Joudun tuottamaan tuskaa jo muutenkin kovia kokeneelle äidilleni. Miten toimisitte?
16.10.2007 |
Äitini on harras uskovainen ja aktiivinen seurakuntalainen (ihan tavallisessa evankelisluterilaisessa srk:ssa). Yksi hänen parhaista ystävistään on (nais)pappi, joka on minutkin vihkinyt ja kastanut lapseni.
Isäni on alkoholisti ja psyykkisesti sairas. Hän tekee äitini elämän helvetiksi, mutta äiti ei halua erota. Uskonnollinen vakaumus on siihen varmasti yksi syy (mutta vain yksi). Viimeisen vuoden aikana tilanne on ollut aiempaakin pahempi. Lisäksi äidille itselleen on jouduttu lyhyen ajan kuluessa tekemään kaksi leikkausta. Hän on aina ollut vahva ihminen, mutta on nyt uupunut ja aika masentunut.
Olen yrittänyt tukea äitiä parhaani mukaan. Koska hänellä on ollut muutenkin niin vaikeaa ja koska uskonto on hänelle elämän ja kuoleman kysymys, en ole halunnut kertoa hänelle, että olen vuosi sitten eronnut kirkosta ja lapseni erosivat mukanani. Erosin, koska en usko uskontoihin. Jumala voi olla olemassa, mutta en usko hänen olevan niin pikkumainen, että hän vaatii uskomaan/rukoilemaan/syömään/pukeutumaan/käymään vessassa tismalleen jollakin tietyllä tavalla tai että hän pelastaa vain ne, jotka on sattumalta kasvatettu tai käännytetty tiettyyn, muka ainoaan oikeaan uskontokuntaan (esim. islam vs. kristinusko vs. juutalaisuus tai lestadiolaisuus vs. tavallinen evankelisluterilaisuus vs. katolisuus jne.). Tai että esim. täysin onnettomassa ja elinkelvottomassa avioliitossa pitäisi pysyä, kunnes kuolema erottaa... Ja ennen kaikkea en halua, että lapsilleni opetetaan koulussa, että ev. lut. (tai joku muu) uskonto on se ainoa oikea ja toisin uskovat luokkakaverit joutuvat kadotukseen. Siksi erosimme kirkosta ennen kuin esikoinen tänä syksynä aloitti koulun.
Äitini menetti yöunensa ja ahdistui viikkokausiksi jo siinä vaiheessa, kun mieheni vuosia sitten erosi kirkosta. Kun hän kuulee minun ja lastenlastensa eroamisesta, hän varmasti masentuu täysin eikä ehkä koskaan pääse yli asiasta. Hän suree meidän joutumistamme kadotukseen, sitä, ettei ole osannut kasvattaa tytärtään oikein kristityksi ja lisäksi sitä, mitä kaikki seurakuntalaiset ja muut ystävät asiasta ajattelevat.
Mitä te tekisitte minun asemassani? Kertoisitteko asiasta suunnitellusti, tietäen, että se järkyttää ja masentaa toista? Vai lykkäisittekö kertomista mahdollisimman pitkään äitiä säästääksenne? Silloinhan se toisaalta voi tulla sattumalta, vahingossa ilmi ja järkyttää vielä enemmän. Äitini asuu kaukana, mutta hän on tulossa pian meille kylään. Kun hän kyselee ekaluokkalaiselta koulusta, saattaa elämänkatsomustiedon opetus tulla esille, koska ET on yksi koululaisen suosikkiaineista. Lapselle en todellakaan haluaisi sanoa, että älä sitten kerro mummulle, ettet opiskele uskontoa...
Entä miten asiasta kannattaisi kertoa? Kasvotusten vai esim. kirjeellä? Ja kannattaako ratkaisua perustella vai todeta vain tosiasiat ja että tämä on meidän henkilökohtainen uskonratkaisumme?
Toivoisin kommentteja sekä itse uskovilta että ateisteilta. Haluan korostaa sitä, että seison täysin päätökseni (kirkosta eroamisen ja et-opetuksen) takana eikä mikään saa minua muuttamaan sitä. En vain halua tarpeettomasti loukata ja murtaa äitiäni etenkään nyt, kun hänellä on muutenkin erityisen vaikeaa. Siksi mietin, mikä olisi paras tapa hoitaa asia.
Kommentit (38)
Ja ohjaisin äidin uskontojen uhrien tuki -yhdistykseen. Hän tuntuu heittävän elämänsä hukkaan satuolentojen takia. Pyydä dialogia hänen kanssaan asiasta, ei tuo meno voi jatkua. Minusta väärin myönnytellä äitiä, joka on ihan kamalassa tilanteessa uskonsa takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uskossa voi olla ilman kirkkoa, joka on enemmänkin yritys, kuin Jumalan välikappale.
Odota, jos äitisi vahvistuisi ja jaksaisi hetken päästä ottaa viestisi vastaan.
T: Uskossa
Ihmettelen kyllä, miksi asia olisi äidillesi niin rankka. Tuskin se uskovaisuudesta johtuu, vaan psyykkisestä taakasta, jota hän eri syistä kantaa. Loppupelissä ole kyse muusta kuin siitä, onko nimesi kirkon jäsenlistalla vai ei. Maailmankatsomuksesi on sama riippumatta jäsenyydestä tai sen puuttumisesta.
Vaikka tätä ei täysin ymmärtäisikään, niin toista on syytä kunnioittaa ja suojella, jos arvelee tiedon olevan hänelle liian raskas.
uskovainen
pyytää " jumalalta" voimaa jaksaa paskassa avioliitossa, kun voisi erota ja ottaa oman elämän omaan hallintaansa. Vähän kuin se juttu kun tuli tulva, mies aneli jumalalta apua. Mies meni ohi veneen kanssa ja olisi ottanut kyytiin, mies sanoi että jumala pelastaa. Tuli helikopteripelastus, mies kieltäytyi kun jumala pelastaa. Mies sitten hukkui. Kysyi sitten jumalalta miksei tämä auttanut. jumala vastasi: " lähetinhän minä veneen ja helikopterin."
Avutonta tukeutua vanhoihin kirjoihin kun voisi oikeasti nauttia elämästään. En kävisi valehtelemaan, enkä ylläpitämään kulisseja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kakkonen, minustakin tuo voisi olla hyvä ratkaisu, mutta mieheni ei oikein ajatuksesta pidä. Hän ei haluaisi, että 7-vuotias sotketaan tällaisiin " aikuisten asioihin" ja että lapsi pannaan peittelemään ja salaamaan hänelle tärkeitä asioita. Ja ymmärrän kyllä mieheni näkökannan oikein hyvin.
Kolmonen, se, ettei äitini eroa, on enemmänkin kiinni hänen luonteestaan ja yleisistä elämänarvoistaan kuin uskonnollisesta vakaumuksesta. Toki uskontokin tuohon kaikkeen paljon vaikuttaa. Äitini on saanut seurakunnasta ja uskonnosta niin paljon tukea ja lohdutusta, että hän ei missään tapauksessa koe itseään uskonnon uhriksi. Kukaan seurakuntalainen ei myöskään ole häntä kehottanut pysymään naimisissa, itse hän on valintansa tehnyt. Lisäksi hänellä on hyvin vahva henkilökohtainen kokemus jumalasta. En todellakaan halua kyseenalaistaa tai asettaa kyseenalaiseksi hänen uskonnollista vakaumustaan. Sitä paitsi se ei edes onnistuisi vaan vain pahentaisi asiaa.
Ap
Voithan vaikka hieman totuudenkin vastaisesti sanoa, että uskot kyllä jumalaan, mutta et tarvitse siihen kirkkoa organisaationa. Ja lasten kohdalla voit sanoa, että haluat, että he tekevät valintansa uskonnostaan sitten isompina.
Mutta mikään kiire asiaa ei tietty ole kertoa!
t. agnostikko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sattuisi ja kovaa jos joku meidän lapsistamme ilmoittaisi aikuisena ettei usko Jumalaan. Huoli olisi kova hänen sielun kohtalosta. Mutta oma rakas lapsi hän silti olisi.
Vierailija:
sattuisi ja kovaa jos joku meidän lapsistamme ilmoittaisi aikuisena ettei usko Jumalaan. Huoli olisi kova hänen sielun kohtalosta. Mutta oma rakas lapsi hän silti olisi.
Minusta uskossa oleminen tai kirkosta eroaminen/siihen kuuluminen ei välttämättä ole sama asia. Moni ei-uskovainen kuuluu tavan vuoksi, moni uskovainen ei kuulu jonkun muun periaatteen vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä oikein saanut selvää, mitä mieltä olit alkuperäisestä kysymyksestäni, ts. siitä, miten asia kannattaa kertoa.
Vai pitääkö kirjoituksesi tulkita niin, että itse olisit mieluummin tietämättä eli toivoisit, että lapsesi salaisi asian sinulta?
Ap.
Jos itse olet asian kanssa sinut, niin miksi sinun täytyisi asiaa mennä äidillesi tunnustamaan. Tuskin se tulisi esiin missään tekemisissäsi.
Tuntuu että haluat vain keventää omaa sydäntäsi vierittämällä huonoa omaatuntoasi äitisi päälle. Olet ratkaisusi tehnyt, joten kanna se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin kuvitella tilanteen appivanhempieni kannalta, jotka ovat hartaita uskovaisia. He ovat tosin erittäin suvaitsevaisia (paitsi homoja kohtaan), mutta kova mielipaha tuollaisesta ilmoituksesta heille tulisi. Varmasti surisivat tilannetta kovasti, mutta hyväksyisivät sen lopulta.
Minun mielipiteeni on, että ilmoitat asian suoraan kasvotusten tai puhelimessa, sillä ei nykyaikana enää kirjeitä lähetellä. Älä pitkitä asian kertomista, vaikka tiedät pahoittavasi asialla äitisi mielen. Lasten on hyvä jakaa vaikeatkin asiat vanhempiensa kanssa, ja toivothan sinäkin saada tietää ne murheet, joita lapsillasi on vaikka niistä tulisikin sinulle paha mieli. Äitisi ei ilmoituksesta innostu, mutta oppii asian kanssa elämään ja selviää tällaisesta uskonsa avulla.
Todistuksessa (vaikka ei olisi vielä numerotodistuskaan) lukee, mitä aineita on opiskeltu. Ja mummu haluaa totta kai nähdä todistuksen ja lapsi taas sen rakkaalle mummulle näyttää.
Lisäksi mummu vierailee meillä muutenkin aika usein. Ekaluokkalainen kertoo hänelle innoissaan koulujutuistaan, etenkin, kun mummu yhtä innoissaan kyselee. Ehkäpä mummu haluaa esim. nähdä reissuvihkon, kenties vaikka jo seuraavalla vierailullaan. Siinäkin on ET-opetukseen liittyviä viestejä.
Minä en todellakaan haluaisi kertoa asiasta äidilleni. Kaikki olisimme paljon onnellisempia, jos hän ei tietäisi. Mutta kun asia tulee joka tapauksessa ilmi tuon ET-opetuksen takia, melko varmasti jo tämän kouluvuoden aikana. Ja viimeistään tietty rippikouluiässä ;-/
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voi kertoa kaiken (myös kun lapsi on kasvanut aikuiseksi). Eli sinut, ap, kehoittaisin kertomaan äidillesi asian, paljon pahempaa jos hän saa kuulla sen jostain muualta ja luulee ettet uskalla omalle äidillesi kertoa. Ja myös me ymmärrämme että kirkosta eroaminen ei aina tarkoita sitä ettei olisi uskossa.
elät elämääsi vain kerran. Itsekin olen elänyt koko elämäni voimakastahtoisen äidin mielen mukaan (tai aina pyrkinyt miellyttämään) ja vasta nyt nelikymppisenä huomaan, kuinka paljon olisin halunnut tehdä toisin.
Äitisi tehtävä on rakastaa sinua sellaisena kuin olet. Hän on myös aikuinen ihminen, jolla ei ole oikeutta määrätä muiden aikuisten ihmisten tekemisistä. Kyllä hän pärjää, vaikka kertoisit ettet kuulu kirkkoon.
Ei kuitenkaan oikeastaan ole kyse siitä, että eläisin äitini mielen mukaan. Kirkosta eroaminenkin oli nimen omaan oma ratkaisuni, jonka tein äidin mielipiteestä ja näkemyksestä huolimatta. Eikä äitini muutenkaan ole ollut erityisen dominoiva ihminen.
Äitini on ollut hyvä äiti. Silti tai juuri sen vuoksi teen kuitenkin sellaisiakin ratkaisuja, joita hänen voi olla vaikea hyväksyä. En kuitenkaan halua haavoittaa häntä kertomalla tästä ratkaisustani turhaan tai väärällä tavalla. Siksi kyselen mielipiteitä ja neuvoja.
Ap
liittyisin takaisin kirkkoon ja antaisin lasten saada tavallista opetusta. Tästä ei voi olla mitään vahinkoa. Näin ajattelisit myös vanhan äitiparkasi parasta.
Äitisi voisi kuolla suruun, jos kuulisi päätöksestänne. Sinulle tulisi loppuelämäksesi syyllisyyden taakka.
Katsos, uskovalle on kamalinta mitä voi kuvitella se, että oma lapsi menettää uskonsa = eroaa kirkosta. Tällöinhän hän ei pelastu. Eli äitisi suree siis helvettiin joutumistasi. Äidille huoli lapsistaan (aikuisistakin) on se suurin huoli.
Älä ole itsekäs.
pidät jumalan olemassaoloa totena, niin voisithan sitten kuulua kirkkoonkin.
Meillä on jokaisella oma elämämme ja omat ratkaisumme.
Ap, miksi et voisi asian vaan antaa tulla luonnollisesti ilmi. Lapsi kertoisi ET-jutuista jos kertoisi, ja siinä vaiheessa voisitte mainita että erositte kirkosta. Samalla painottaa että se ei tarkoita sitä että ette uskoisi Jumalaan. Tällä tavalla äitisi voisi ymmärtää että kyse on sinun elämästäsi ja sinun ratkaisuistasi.
Minä erosin kirkosta pari vuotta sitten, enkä ole vielä kertonut mummulleni, joka on hyvin perinteisellä tavalla uskova. En aio kertoakaan ellei ole pakko jossain tilanteessa. Tietäisin että se tuottaisi hänelle vain turhaa surua. Varsinkin kun olen edelleen uskova, eikä tuo kirkosta eroaminen kerro uskostani yhtään mitään. Ainoastaan sen, että luterilainen kirkko ei ole kotini.
uskova
Sano lapselle asia niin kuin se on, että mummille kerrotaan vasta myöhemmin ja pyydä häntä olemaan puhumatta elämänkatsomustiedosta.
Ateisti