Oletteko " jättäneet lapsen tekemättä" uran menettämisen pelossa?

Kun vauvakuume pukkaa päälle, niin ura jää toiseksi :)



ok, kaikilla ei tule em. kuumetta. Eikä työelämästä ole pakko olla totaalisesti poissa vositolkulla lapsen takia.

Kyse on loppupeleissä vain sitä, mitä itse elämässä arvostaa.

Miksi muuten kukaan laittaa mitään aukkoja CV:hen, en minä ainakaan ole sitä tehnyt, sillä työsuhteeni on ollut voimassa myös kaikkien äitiysvapaideni ja hoitovapaideni ajan...

ska perhe on liian tärkeä. Toisaalta kolmannen kohdalla en kanna pienintäkään huolta, että aion olla väh. 2 vuotta kotona, ehkä jopa 3. Toisaalta kaikilla äitiyslomilla+hoitovapailla olen " harrastanut" jatko-opintoja.

Silloin olin yhdessä määräaikaisessa projektissa, jonka halusin hoitaa hyvin. Hoisinkin niin hyvin, että olisi saanut pysyvän paikan tuolta, kun homma oli loppuun saatettu, mutta silloinen alkanut raskauteni kariutti sen suunnitelman kun työnantaja kuuli asiasta. :( Anyway, onneksi taustalla ollut tehtävänikin on ihan ok, tai oli, nyt pienen lapsen vanhempana sekin tuntuu turhan haastavalta ja stressaavalta ja koetankin katsella salaa jotain vähän iisimpää.

Enkä enää saa lapsia. :(

ja nyt kahden pienen lapsen äitinä kukaan ei huoli töihin kun vastavalmistuneet ajaa ohi . Surullista , mutta totta . Kaduttaako? No kaikki on suhteellista......ainakin minulla on lapset......haen uudelleen opiskelemaan ja siten haen uutta alkua :(

ei ura ole = virka opettajana tai sairaanhoitajana tai vakipaikka kaupan kassalla...

Olen saanut kaksi lasta nuorena, kesken yliopisto-opintojen. Opiskelin kotiäitiaikanani ja valmistuin kun nuorempi oli kolme.



Kuin ihmeen kaupalla sain tosi hyvän työpaikan ja pärjäsin siinä hyvin vähäisestä työkokemukssta huolimatta. Vähitellen menestyin työssäni aina vaan paremmin ja " businesstuttupiirini" kasvoi. Sain tätä kautta useita työtarjouksia, joten yhtäkkiä olin tilanteessa, että saatoin itse valita mihin tehtävään seuraavaksi haluaisin.



Nyt olen ollut nykyisessä tehtävässäni vähän toista vuotta. Nuorin lapseni aloitti koulun syksyllä. Jostain kummasta kumpuaa kuitenkin toive kolmannesta lapsesta, pienestä ihanasta ihmisentaimesta.



Työ ja " ura" on myös minulle tärkeää, nautin siitä, että voin käyttää osaamistani kannattavasti työelämässä. Silti ajattelen usein, että minulla on edessä vielä n. 25 vuotta työelämää ja tasaista hipsuttelua. Projektia projektin perään, tilinpäätöksiä, fuusioitumisia ja kansainvälistymisiä. Ja niin edelleen, tiedätte, mitä tarkoitan.



Olen kuitenkin varma, että jos vielä saisimme lapsen, haluaisin olla kotona hänen kanssaan pidempään. Lapsi kuitenkin kasvaa ja muuttuu itsenäisemmäksi, enkä itse kuitenkaan ole silloin vielä eläkeikäinen. On oikeasti pakko miettiä miettiä myös sitä, mihin työhön, työpaikkaan ja tehtävään sitä joskus palaisi.



Neljän, viiden vuoden päästä tuota nykyistä yritystä tuskin enää samalla omistajalla onkaan, lieneekö toimintaa enää edes Suomessa. Olisi naiivia ajatella, että voisin huomenna lähteä työpaikastani ja se odottaisi minua entisellään kolmen, neljän vuoden kuluttua. Jos toiminta on muuttunut niin, ettei toimenkuvaani enää ole, organisaatio tai organisaatiokulttuuri muuttunut epämiellyttäväksi, minua, osaamistani tai panostani ei enää lainkaan arvosteta....



Olisin tilanteessa, jossa itseäni 10 vuotta nuorempi, viitoistutkinnon uudesta huippuyliopistosta suorittanut rekrytointikonsultti, kyselisi epäilevästi, että mitäs nämä viimeiset vuodet, oletko ihan kotosella ollut? Tuskin häntä kiinnostaisi erityisemmin vakuutteluni siitä, että viisi vuotta sitten olin kyllä toivottua työvoimaa ja tosi hyvä työssäni, mutta kun lapset ovat lahja ja heidän peruturvallisuutensa rakennetaa ensimmäisinä vuosina, joten halusin omalta osaltani olla niitä rakentamassa.....



En tiedä, kauhea tilitys tästä tuli, mutta on nämä minusta isoja ja vaikeita asioita naiseuden kannalta. On jotenkin niin epäreilua, että ura ja äitiys sulkisivat väistämättä pois toisiaan ainakin osittain...



Ap

että huolellisesti eri vaihtoehtoja punnitsemalla löydät vastauksen sisimmästäsi. Ja silloin tiedät, että se on se oikea :)

itse olen luultavasti tiedostamattani " vetäytynyt kilpailusta" hyvissä ajoin, ettei tulisi tätä ristiriitaa. Jumitan tylsässä ja turvallisessa työpaikassani (nyt hoitovapaalla).



Ja kyllä, maailma ei ole reilu. Nuoret koulutetut naiset uskovat, että tasa-arvo toteutuu Suomessa, mutta kun he ovat astuneet työelämään ja tekevät lapsia, niin huomaavat että ei se ihan niin ollutkaan.



- onko mahdollista että mies jäisi kotiin osaksi aikaa?



- onko välttämätöntä olla kotona 3 vuotta, riittäisikö esim 2?



- haluatko firmaan, jonka arvomaailma on ristiriidassa omasi kanssa, ts perhettä ja lapsia ei pidetä minään? Olen kuullut sellaisistakin firmoista, joissa pidetään arvossa sitä, että työntekijä (jopa nainen) on hoitanut itse lapsiaan yli lakisääteisen. Kaikissa firmoissa ei vaadita työntekijältä 110:tä prosenttia vaan ymmärretään, ettei se ole mahdollista. Perheellinen työntekijä voi osata jaksottaa ja keskittää työtään paremmin kuin kellon ympäri raatava nuori sinkku. Perheellinen voi virkistyä ym perheestään niin että on tehokkaampi ja virkeämpi, aikaansaavempi töissä kun on muutakin elämää.



- en usko, että näitä huippukoulutettuja viitostutkinnon suorittaneita 25-v. osaajia on kovinkaan paljon! Suuret on puheet, mutta kokeneet rekrytoijat osaavat karsia nämä. Nuorilla vastavalmistuneilla on oma kielensä ja kulttuurinsa ym tapansa, ei niille löydy välttämättä ihan vastaavaa katetta. Firmoihin halutaan tekijöitä, ei puhujia.



Viime kädessä, jos ehdottomasti kaipaat ja haluat olla pitkään, vuosia lasten kanssa kotona, silloin se on sinun arvoissasi se tärkein asia ja uskon, että kannattaa toimia syvimpien arvojensa mukaan aina kun se on mahdollista. En usko, että se (Suomessa) tarkoittaa sitä, että sinun täytyisi kokonaan luopua kiinnostavasta, haastavasta ja hyvinpalkatusta työstä. En ainakaan halua uskoa!

niin yksi ihan oikea vaihtoehto on myös hankkia lapsi ja mennä pian sen jälkeen takaisin töihin. Näin suurin osa keski-Eurooppaa toimii. Silloin pitää vaan olla valmis etsimään todella hyvä hoitopaikka (tai saada isä jäämään kotiin) + satsaamaan kaikki oma vapaa-aika lapsen kanssa olemiseen. Mutta onnistuu kyllä niinkin.

että lapsille on hoitaja kotona. Ei hullumpi vaihtoehto ollenkaan.



nimim. kokemusta on

Olin ennen lasten saantia uraihminen ja osaamistani arvostettiin, minusta leivottiin pomoni seuraajaa. Tuli yrityskauppa, samaan syssyyn meille syntyi ensimmäinen lapsi. Käväisin töissä ja viihdyin ihan OK sen aikaa, kun ehdin siellä olla ennen toisen lapsen syntymää. Mies on vuorollaan jäänyt kotiin hoitamaan lapsia, joten olen itse ollut näiden kanssa kotona vajaa pari vuotta/lapsi. Nyt taitavat omat lapsemme olla tässä, olen keski-ikäinen, palannut tosissaan uuteen yrityskulttuuriin, joka edelleen elää voimakasta muutosvaihetta kaikkine siihen liittyvine piirteineen. Suurin osa tiimimme jäsenistä on lapsettomia sinkkuja. Tuntuu ikävältä huomata, että esimiesten näkemys tiimimme merkityksestä tuntuu muuttuneen huonompaan suuntaan, puhumattakaan omasta roolistani. Voimakkaimmin hartioitaan käyttävät ja äänekkäimmät ja ne, joilla on mahdollisuus antaa itsestään vielä se ylimääräinen 50%, menevät ohi oikealta ja vasemmalta, olen massaa, ei ole mahdollisuutta antaa itsestään enempää, vaikka mieli joskus tekisikin ja tiedän, että minusta siihen tarvittaessa olisi. Ennen soittelivat headhunterit perään, vaan eipä ole soittoja vähään aikaan kuulunut...



Katselen tätä vähän aikaa, teen joitain pieniä siirtoja (=vähemmän paukkuja siihen, mitä tunnutaan pitävän epäoleellisena, ja enemmän energiaa näkyvyyden kasvattamiseen). Jos ei kelpaa, etsin muuta, perustan vaikka oman yrityksen.



Uskon jonkun aiemmin kirjoittaneen tapaan, että joissain yrityksissä kaltaistani ihmistä kaivataan, ehkä vain juuri tämä firma ei ole enää minua varten. Lapsien saaminen on elämäni hienoin asia, heidän olemassaolonsa tärkeyttä en jossittele, ja työpaikka ei lasteni lukumäärää sanele.

luulen, että eniten katuu se joka jättää lapsen tekemättä /yrittämättä työn tai työtilanteen takia, jos on kahden vaiheilla. Työelämä tuntuu ihan viime vuosina raaistuneen todella, kovat arvot jylläävät jo julkisellakin sektorilla. Tuntuu ettei kukaan ole turvassa, missään... omista tuttavistani suurin osa on tyytymätön työhönsä tai työpaikkaansa, haikailee muualle tai on juuri vaihtanut työpaikkaa. Pitkän linjan tyytyväisiä työntekijöitä (puhun nyt asiantuntijatehtävistä yms) on harvassa. Jos satsaa kaikkensa töihin ja sitten saneerataan pihalle...

Olet siis tehnyt lapset nuorena, saanut opinnot tehtyä ja ehtinyt olla töissäkin hyvällä menestyksellä muutaman vuoden. Ei siinä parin-kolmen vuoden kotonaolo ihmeitä tee, varsinkin kun suuret ikäluokat eläköityy ja työvoimapulaa pukkaa.



Tietysti jos havittelet oikein huippuhienoa uraa, voi lapsi hidastaa/vaikeuttaa tavoitteisiin pääsemistä.



Olen ehkä ylioptimistinen, koska oma äitini sai neljän lapsen ja yli kymmenen kotivuoden jälkeen tehtyä vielä hyvän uran, vaikka aloitti markkinointiassistentin pallilta 38-vuotiaana miltei täysin vailla työkokemusta :-)

siis mielenkiintoisen työn, jossa olisi etenemismahdollisuuksia. Voi että... haluaisin, että minulla olisi jotain kiinnostavaa odotettavaa kun palaan kotiin vuoden päästä. Rohkeus ja kokemuspuuttuu hakeutua vaativampiin tehtäviin. Lapset ovat onni, mutta eivät nekään riitä. Haluaisin sopivasti kaikkea!