Olen ihmeissäni!
Miten nykyään suhteet ovat kuin paperia ennen kestettiin kaikki karikotkin, nykyää suhteet ovat vain pelkkä huvi ja suhdetta ei arvosteta kunnolla!!
Kommentit (7)
Ei enää asuta kotipitäjällä kovin tiiviisti, työtä voi vaihtaa, ihmisiä on helppo löytää vaikka vähän kauempaakin, on netti ja erosta on tullut täysin hyväksytty ja helppo. On helppo ajatella, että ehkä on olemassa jotakin vielä parempaa minulle. Lapset selviävät aina, tärkeää on mahdollisimman onnelliset ja vapaat vanhemmat.
kuuromykkäsokea:
Ei enää asuta kotipitäjällä kovin tiiviisti, työtä voi vaihtaa, ihmisiä on helppo löytää vaikka vähän kauempaakin, on netti ja erosta on tullut täysin hyväksytty ja helppo. On helppo ajatella, että ehkä on olemassa jotakin vielä parempaa minulle. Lapset selviävät aina, tärkeää on mahdollisimman onnelliset ja vapaat vanhemmat.
Käytit tasan samoja sanoja kuin minä, minulleko irvailit ja minunko päätöksiäni arvostelit?
Se on toisten ihmisten niin helppo mennä arvostelemaan toisten ihmisten elämää ja päätöksiä. Mutta eläpä sen ihmisen elämää jota juuri arvostelit.
Voitko kuvitella, miltä tuntuu elää 12 vuotta helvetissä? Sellaisessa, jossa et uskalla olla oma itsesi, elät elämää vain toiselle. Jos sanot väärän sanan, löydät hänen kätensä kurkustasi, tai jos olet saanut äidiltäsi uudet kengät lahjaksi, koska sinullehan ei saa ostaa mitään, niin löydät ne seuraavana aamuna puukolla silvottuina. Tällaistako elämää olisit toivonut minun lapsellenikin? Ihanko totta?
Olisiko lapseni ollut parempi pelätä joka elämänsä päivä? Olisiko hänen ollut parempi elää katsoen mitä isi äidille tekee? Varsinkaan kun hän ei edes tiennyt, mikä isi on, niin kauan kuin asuimme isänsä kanssa samassa taloudessa. Koska isänsä ei ollut hänelle isä.
Eikö lapsella sinun mielestäsi ole parempi olla, jos hänelle maailman rakkain ihminen (äiti tässä tapauksessa ainakin) on iloinen ja hyväntuulinen ja onnellinen? Eikö silloin lapsellakin nimenomaan ole hyvä ja turvallinen olla?
Minä ainakin lähdin siitä pahasta elämästä ja astuin uuteen elämään yhdessä lapseni kanssa.
Se oli silkkaa onnea, kohtaloa ehkäpä?, että tapasin sen jälkeen maailman ihanimman miehen, turvallisen, ymmärtäväisen, rakastavaisen, hellän ihmisen, joka näytti minulle ja lapselleni millaista on rakkaus ja onni ja turvallinen hyvä elämä.
Mutta hei - sinun kaltaistesi ihmisten mielestä minun varmasti olisi pitänyt jäädä, olisinkohan enää edes hengissä, olisiko lapseni enää hengissä? Jos olisi, hän kävisi läpi samaa, mitä nyt katson erään ystäväni lasten käyvän läpi - vuosien terapiat ja elinikäiset haavat sielussa -aika huono pohja elämälle vai mitä?
Se on juuri näin:
Unna75:
Se on toisten ihmisten niin helppo mennä arvostelemaan toisten ihmisten elämää ja päätöksiä. Mutta eläpä sen ihmisen elämää jota juuri arvostelit.
Voin sanoa ihan omastakin lapsuudenkokemuksista johtuen, että itse olen vakaasti sitä mieltä (sanokoot nutturapäät ja verhojen heiluttelijat = kyttääjänluonteiset ihan mitä lystäävät), että on nimenomaan hyvää vanhemmuutta päättää lapsen puolesta, milloin on aika lähteä - lapsen oman itsensä, hänen turvallisuutensa ja tulevaisuutensa vuoksi! Ja nyt en TODELLAKAAN tarkoita niitä ääliöitä, jotka eivät anna esim. etävanhemman tavata ihan vain vaikeuttaakseen exän elämää ja jotka käyttävät lastansa välineenä valtataistelussa. Siinä pelissä ovat molemmat yhtä syyllisiä! Mutta tällaiset Unna75:n tapaiset kokemukset ovat jotain sellaista, josta monet ovat autuaan tietämättömiä heitellessään puolihuolimattomasti kritisoivia kommentteja.
Teit, Unna, oikein lapsesi (ja toki itsesikin!) takia. Onnitteluni! Oman äitini olisi pitänyt erota 10v ennen kuin lopulta niin teki. En tiedä, olisinko itse täyspäisempi ja/tai onnellisempi ihminen, mutta ehkäpä kuitenkin olisi parempia muistoja. Äitini ainakin olisi varmasti ollut onnellisempi, mikä olisi taatusti vaikuttanut meihin lapsiinkin. Lisäksi hänellä saattaisi nyt olla elämänkumppani, jonka kanssa viettää vanhuuttaan ja so. lapsillani vaari...
Unnan kaltaisia esimerkkejä riittää ja lähipiirissäni on yksi niin kaamea tapaus, että itkettää ajatellakin, miksi on kolme ihmiselämää (=perheen lapset) pilattu... Kolme jo aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joilla on alistuva äiti ja täysin psykopaatti sadistinen isä. Vanhin lapsista on jo yrittänyt tappaa itsensä ja kaksi muuta roikkuvat mukana miten kuten. Kaikilla oppimis- ym. vaikeuksia, eikä ihme! Äitiä hienovaraisesti syyllistän tällaisessa tapauksessa - joskin ymmärrän täysin, ettei hän tilanteelle mitään oikeasti kai voi. Jos voisi, niin olisi varmasti tehnyt jotain jo vuosia sitten. Voi kunpa olisikin... Kauhistuttaa ajatella, minkä mallin elämäleen nämä ihmiset ovat saaneet - tuska jatkuu seuraavissa sukupolvissa...
Mitä Herrasmies_79:n ap kommenttiin tulee, niin siinäkin olen kyllä samaa mieltä - kumppaneita vaihdetaan toisaalta kuin sukkia ja lastenkin pitäisi vaan pystyä roikkumaan siinä ihmissuhdepelissä mukana... Joka toinen kuukausi on uusi äiti- tai isäpuoliehdokas. Eli toisaalta on myös niin, että (em. karkeimipia ja todella sairaita tapauksia lukuunottamatta) ei tosiaan olla valmiita yrittämään yhtään. Mutta kun elämä pyörii aika tavalla oman navan ympärillä, niin mitäpä sitä muuta voi odottaa...
en arvostellut sinua enkä ole muutenkaan irvaillut kenenkään yksittäisen henkilön tekemisiä, ehkä vain hieman nykymaailman menoa
herrasmies_79:
Miten nykyään suhteet ovat kuin paperia ennen kestettiin kaikki karikotkin
***** Se, että on pysytty yhdessä ja " kestetty kaikki karikotkin" , ei takaa, että perheet/lapset ovat olleet sen onnellisempia kuin nykyisinkään. Luulenpa, että esimerkiksi perheissä, joissa on ollut henkistä/fyysistä väkivaltaa, on asiat ennen olleet usein vielä pahemmin kuin nykyisin. Nykyisin ei enää ole häpeä hakea apua ongelmiinsa tai erota tuhoavasta parisuhteesta. Onko se sitten niin pahasta?
Itse taistelin vuosikausia esikoiseni isän kanssa toivoen, että se paremmaksi muuttuisi. Vaan pahemmaksihan tuo kaikki meni vuosien saatossa. Emme olleet naimisissa, joten helppohan olisi ollut vaan ottaa ja lähteä, mutta en ole sellainen ihminen joka luovuttaa helposti. Jos toista rakastaa, niin on valmis kestämään kaikki toisen viat, kuinka omituisia ne sitten olisivatkaan. Yhdessäoloa kesti 12 vuotta. Lapsen saimme vasta suhteemme lopulla. Ja todellakin, silloin päätin ettei lapseni tarvitse kestää isänsä ryyppäämistä ja masentuneisuusjaksoja, itsariyrityksiä ja pettämistä. Ja vihdoin ymmärsin, että jos mies on valmis käymään avovaimonsa päälle tämän ollessa raskaana 8:lla kuulla, niin mikä estää sellaista miestä käymään vielä lapsensakin päälle, sellaisena hetkenä kun on taas tullut otettua vähän liikaa kun elämä potkii päähän. Eräänä päivänä sitä vaan tämä nainen heräsi ja tajusi, että hyvänen aika - en minä rakasta enää tuota ihmistä, enhän edes tiedä kuka hän on! Jos toinen muuttuu oudommaksi ja oudommaksi vuosien saatossa, miksi minun täytyy olla hänelle äiti, piika ja rakastaja ja olla onneton - kun voisin yhtä hyvin olla vapaa ja onnellinen ja taata lapselleni näin hyvän elämän. Niimpä minä luovutin ja lähdin.
Ja luulen, että meitä on aika paljon, jotka ovat lähteneet siitä samasta syystä, eikä se ole minusta helpolla periksi antamista.
Ja niin sitä sai huomata, että onnen voi löytää vielä uudelleen. Nyt olen ollut maailman ihanimman miehen kanssa naimisissa 5 vuotta. Meillä on yhteisiä lapsia ja esikoiseni on miehelleni aivan yhtä rakas kuin muutkin lapsemme. Joka päivä huokaisen onnesta, siitä, että ymmärsin tehdä itseni ja lapseni kannalta oikean ratkaisun - lähteä etsimään tavallista, rakkautta täynnä olevaa elämää. Annoin esikoiselleni ISÄN ja turvallisen perhe-elämän. Jotta hänestä ei tulisi koskaan samanlaista kuin hänen biologinen isänsä.