Vl:t ja muutkin uskovaiset.

Itse en ole kokenut surutyön olleen vaikeampi. En tosin tiedä millaista surutyötä olisin tehnyt jos isäni olisi ollut uskovainen. Itse olen vanhoillislestadiolainen ja isäni kuoli suht nuorena. Mielestäni se oli vaikeata hyväksyä, että isä kuoli ns liian aikaisin.

Olin isäni uskottomuuteen jo sinut, sen asian olin käynyt läpi jo hänen eläessään. Emmehän me voi toisen puolesta uskoa, vaikka kuinka haluaisimme.



Itseäni auttoi aikoineen eteenpäin, se että uskoa ei voi ottaa. Usko on Jumalan lahja, sitä ei kaikilla ole eikä kaikki sitä saa. Me emme sille voi mitään, vain Jumalan armosta uskomme. Se ei ole itsestään selvyys. SIitä pitää muistaa olla kiitollinen ja pitää muistaa rukoilla, että säilyisimme uskovaisina itse kukin.

Toinen mikä helpotti surutyötä oli papin ihana sanat (isäni siunasi uskovainen pappi). Pappi sanoi, ettei meidän tarvitse jakaa taivaspaikkoja tai tuomita ketään helvettiin. Se on Jumalan tehtävä viimeisenä päivänä. Meidän ei tarvitse miettiä, muuta kuin omakohdalle, että säilyisimme uskovaisina, että pääsisimme viimein taivaaseen. Toki uskosta tulee kertoa tutuille ja kysyville, mutta parannuksenarmoa ei voi antaa tai ottaa. Se on Jumalan työ...

Joskus on vaikea uskoa, että joku ystävä tai sukulainen olisi mennyt helvettiin. Niinpä ajattelen, että Jumala tietää tämän ihmisen sydämen tilan paremmin kuin minä ja Hän päättää, kuka on taivaassa ja kuka ei ole. Tietysti voi kysyä, miksi sitten joidenkin on tultava uskoon näkyvästi, jos kerran on paljon muitakin ihmisiä, jotka tavataan taivaassa. Sitä asiaa en kuitenkaan lähde pohtimaan sen enempää.

Meilläkin kuolema oli äkillinen ja ns. ennenaikainen. Tuntuu, että etenkin ennenaikaisessa kuolemassa jää niin paljon kysymyksiä, asiat jää jotenkin kesken...

Viime kesänä hyvin läheinen, ei-uskovainen ihminen kuoli yllättäen. Nuori ihminen.



Täytyy sanoa, että uskonelämässäni oli silloin kriisiaika. Oli niin vaikea uskoa, että hän olisi joutunut helvettiin. Samoin vaikea uskoa, että hän olisi päässyt Taivaaseen. Rukoilin Jumalalta vastausta, en saanut.



Mutta Jumala lohdutti minua surussani. Ja sain ihan rauhan asiassa: ei minun tarvitse miettiä, mihin läheiseni meni (menee), se on sellainen asia, näkymätön minulle täällä ajassa. Kuinka voisin siihen millään lailla puuttua tai vaikuttaa?



Minulla on siis rauha asian suhteen. Rauhan saaminen auttoi myös surutyössäni eteenpäin. Mutta rehellisesti sanoen, olin hyvin epävarma uskoni suhteen vuosi sitten.



Jumala on suuri ja kaiken yläpuolella.

Minä olen " tavis" uskovainen ja monet läheiseni (ja kuolleen omaisemme läheiset) vl:iä. Me kaikki elämme nyt vain " päivä vain ja hetki kerrallansa..."

Kuolleen omaisemme sydämentilasta en tiedä.

Olen myös miettinyt samoja asioita, kun eräs läheiseni teki itsemurhan. Minusta tuntuisi äärimmäisen epäreilulta, että jo elämässään kärsinyt joutuisi helvettiin, mutta varmuutta taivaspaikastakaan ei ole. En kylläkään usko, että mikään yksittäinen teko veisi automaattisesti ketään kadotukseen, koska pelastushan riippuu siitä, uskooko Jeesukseen vai ei. Arvoitukseksi usein vain jää, oliko kyseisellä ihmisellä uskoa vai ei.



Minua on usein lohduttanut Lutherin sanat, jotka kehottavat meitä uskomaan Jumalasta aina hyvää. Jumala haluaa kaikkien pelastuvan, hän haluaa kaikille hyvää. Hän tuntee jokaisen jopa paremmin kuin me itse, ja näkee sydämeen asti. Hän tietää ja tuntee kaikki kärsimyksemme, ajatuksemme, kaiken. Tämän minun läheisenikin kohdalla Hän parhaiten tietää, mitkä asiat johtivat mihinkin.



Toinenkin asia Lutherin kirjoituksista nousi mieleeni. Hän jossakin kirjoitti, että kun menemme taivaaseen, ihmettelemme, miten joku kaikkein vähiten uskovalta näyttänyt on täällä. Sitten ihmettelemme, miksi joku oikein hurskaasti elänyt ei ole täällä. Ja viimeiseksi ihmettelemme, miten ihmeesä itse olemme siellä.



Luther myöskin neuvoo, että jos emme tiedä kuolleen läheisemme sieluntilasta, voimme kerran rukoilla tämän ihmisen puolesta ja jättää sitten hänen sielunsa Jumalan käsiin. Tämä ei kylläkään ainakana itsestäni ole aina ihan niin helposti tehty kuin sanottu. Tottakai sitä miettii, miten läheisen ihmisen on käynyt. Ei kuitenkaan kannata liikaa murehtia.



Voimia.

en tiedä,oliko pappani ehtinyt tulla uskoon- epäilen sitä,mutta mahdollisuuksiakin on..en viitsi asiaa liiemmälti pohtia,koska en voi siihen vaikuttaa. tein aikanani sen minkä voin-hänelle ei voinut tyrkyttää mitään,enkä koe sitä edes oikeaksi-Jumalakaan ei painosta ketään vaan tarjoaa pelastusta armossaan..Ja mistä mie tiedämme,mitä ihmisen kuolinhetkellä käy? Jumala voi hyvin puhua myös tajuttoman henkeen elämän sanoja. Ne tarvitsee vain vastaanottaa..

en tiedä,oliko pappani ehtinyt tulla uskoon- epäilen sitä,mutta mahdollisuuksiakin on..en viitsi asiaa liiemmälti pohtia,koska en voi siihen vaikuttaa. tein aikanani sen minkä voin-hänelle ei voinut tyrkyttää mitään,enkä koe sitä edes oikeaksi-Jumalakaan ei painosta ketään vaan tarjoaa pelastusta armossaan..Ja mistä mie tiedämme,mitä ihmisen kuolinhetkellä käy? Jumala voi hyvin puhua myös tajuttoman henkeen elämän sanoja. Ne tarvitsee vain vastaanottaa..