Lue keskustelun säännöt.
äkkipikaisuus???
11.08.2006 |
Miten sen saa hallintaan??
Olen luonteeltani ihan kamalan äkkipikainen ja pelkään omia tekojani?
Olen läiskässyt miestäni av kämmenellä ja joskus tukistanut lastani. Ja minua hävettää ja surettaa omat tekoni. Koska en halua toimia pohjimmiltaan inäin ja tiedän sen olevan väärin.
Mitä voisin tehdä, millä tavalla voisin oppi hallitsemaan, pelkät pää' tökset eivät auta. koska niitä olen tehnyt jatkuvasti.
Kommentit (19)
Sun pitäis mennä jonnekin kertomaan vaikka nyt terkkariin että sua pelottaa sun oma äkkipikaisuutes. sieltä ne neuvoo oikeen paikan/ ihmisen jonka kanssa jutella. Älä kuitenkaan pelkää että sut siellä leimattaisiiin jotenkin hulluksi.. Oot vaan rehellinen ihminen joka uskaltaa myöntää että on äkkipikanen ja pelkää omia tekojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen varmaan maailman äkkipikaisin ihminen. ennen se laitettiin lapsellisuuden piikkiin, mutta nyt kun ikää 25v ei enää kyse siitä.
ihmissuhteet ei kestä, kun veden herneet nenään pienimmästäkin jutusta ja laitan välit poikki. olen myös pitkävihainen. puolisollani on tekemistä.. hänetkin olen varmaan 5 kertaa jättänyt mutta tajunnut sitten että en pärjää ilman hänen rakkauttaan =( mies on kyllä sanonut, että jos vielä kerran pakkaan tavarani tai uhkaan erolla niin HÄN lähtee. nyt on vaan pakko yrittää hillitä itseni.
en tiedä mitä tälle luonteenpiirteelle voi tehdä? terapia? auttaisko joku ihan oikeesti. =(
vaan oikeasti tiedä mistä hakisin apua. En voi neuvolatädille alkaa ongelmiani kertomaan, kavereilla tai läheisiläl ei ole aavistustakaan meidän arjesta.
Voisin kuvitella soittavani jonnekin mutta mitä se loppupeleissä oikeasti tilanteeseen auttaa?....
numero 5 päätellä että kyseessä olisi avokämmen, itselleni se ei tuottanut ongelmia....
Ap, sua vois auttaa toimintakeskeinen terapia jossa opetellaan tunnistamaan tilantieta ja konkreettisia keinoja hillitä ittensä. Eli apua on varmasti saatavilla. Mieheni on myös hyvin äkkipikainen ja on vihdoin nyt tajunnut että apua on haettava. Mene reilusti vaan vaikka terkkarin juttusille asian tiimoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään omalle neuvolan terkalle menisi huoliani jakamaan.
pelkään että mut todella leimataan hulluksi ja lääkkeitä en uskaltais kuitenkaan syödä. Onko kukaan koskaan kokeillut luontaistuotteita tms? Niitä uskaltaisin kokeilla.
Just nyt olen jotenkin niin solmussa itseni kanssa että joudun todella tsemppaamaan että selviän arjesta. Lasten kanssa arki on yhtä persettä kun ne tappelee koko ajan ja kiusaa toisiaan.
Onneksi päivän saa tälläisillä keleillä menemään nopsaan ulkona koska aamut ja illat meillä vaan tapellaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en voi mennä perheterapeutille kun kaikki nuo merkinnät seuraavat lapsia koko kouluhistorian ajan. Eli leimaudutaan ongelmaperheeksi ja sitä en halua. Eli ristiriita on sinänsä valmis.
Yksityistä puolta olen harkinnut mutta se on niin kallista..
Miten sun miehesi äkkipikaisuus ilmenee?
ap
siitä sotkusta onkin vaikeempi selvitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sitäpaitsi voit estää tietojesi luovutuksen eteenpäin. Asiahan on SUN, eikä lasten.
miettinyt jopa eroa sen takia että psyyke kestäis paremmin kun lapset olis viikon isällään ja viikon mulla. Ja lisäksi pinna ei palaisi ihan niin helposti. Koen tekeväni niin vääriin kaikille läheisilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
8 jatka...ap, mies on juuri samanlainen, minua se ei oo lyönyt mutta kokoajan saa pelätä koska heilahtaa eka kerran. Hyvin äkkipikasesti suuttuu ja tavarat rikkoo+seinässä reikä. Isäni oli hyvin samantyylinen ja voin sanoa lapsen näkökulmasta että se on pelottavaa kun vanhempi käy kiinni yks kaks. En tiedä miten teillä on tuo terkka systeemi, meillä on tk:ssa terkka jolle voi mennä vaikka huolien kanssa.
Se että haet apua ajoissa ei sua leimaa miksikään hulluksi, tee se tiedän kaikkien vuoksi.
Vierailija:
miettinyt jopa eroa sen takia että psyyke kestäis paremmin kun lapset olis viikon isällään ja viikon mulla. Ja lisäksi pinna ei palaisi ihan niin helposti. Koen tekeväni niin vääriin kaikille läheisilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nro 8.
Erityisesti oli " mukava" kuulla isästäsi ja omista kokemuksistasi koska käsitän nyt paremmin että lapseni varmasti pelkää.
Kuinka isäsi toimii nyt kun olet aikuinen tai pelkäätkö häntä edelleen. Oletko traumatisoitunut isäsi äkkipikaisuuden takia?
Mietin että kumpi omalla lapsllani on päällimmäisenä pelko vai rakkaus minua kohtaan?
Toisaalta mä pidän sitä osana mun luonnetta, toisaalta se aiheuttaa välillä sellaisia tilanteita, joihin en haluaisi ajautua (lapsille karjuminen, retuuttaminen).
Mä olen huomannut, että kun saan tarpeeksi unta ja lepoa, olen paljon helpompi ihminen. Jos jään iltaisin kukkumaan tietyn rajan yli, se kostautuu seuraavana päivänä. Joten yritän karsia elämästä turhan stressin ja nukun tarpeeksi, vaikka se tarkoittaisi sitä, että menen lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan.
Aika usein unohdan vaatia omaa aikaa, mikä taas kostautuu äksyilynä, eli pitää muistaa ottaa joskus pari tuntia rauhallista aikaa, sulkeudun vaikka kirjan kanssa makkariin tai menen leffaan.
Kunnolla syöminen on myös tärkeää. Mieheni aina seurusteluaikana vitsaili, että jos ei naistaan pidä ruuassa, elämästä tulee kaikille vaikeaa. Pitää syödä hyvin!
Tietysti noiden lisäksi sitä itsehillintää pitää harjoittaa ja paljon! Mutta mä katson itselleni jo ansioksi sen, että jos vaan korotan ääntä lapselle enkä huuda, raivoa tai retuuta. Siitä ei seuraa kuin pahaa mieltä ja syyllisyydentunteita. :( Parasta on tietysti aina se, että huomaa päivän kuluneen, ja lapsia on kasvatettu vain kannustamalla ja rakastamalla... Huh.
Aloitin ketjua juuri samasta asiasta! Mua pelottaa eniten juuri tuo että mitä jälkiä lapsille jää, siis mieleen ja sieluun! Esimerkkinä: poika juo aamukaakaota, sitä menee paidalle, ja minä vedän ihan hullut hepulit siitä ja kiskaisen yhtäkkiä paidan pojan päältä, niin että oikein huomaan kun poika pelästyy ja säpsähtää! Ihan kamalaa! Sitten pyydänkin jo anteeksi ja itkettää ja huono omatunto on KAMALA!
Joten jos jollain on joku konkreettinen paikka, osoite minne ohjata vaikkapa pääkaupunkiseudulla, niin kiitän jo etukäteen!
tuohon äkkipikaisuutenn liittyy jollai tavalla oma tyytymättömyys ja se että en koskaan riitä omana itsenänäni vaan toteutan vaan toisten elämää ja palvelen ja passaan muita... ainakin luulisin näin...
Mä olen yhden kerran koko elämäni aikana nähnyt äitini napsahtavan! Jopa vaikean eroprosessin aikana isän ja äidin riidat kuultiin vaimeina oven takaa. Meillä taas riidat riidellään siinä missä ollaan, koska eihän kaksivuotiasta voi jättää yksin johonkin, eikä koko päivää haluta pilata sillä, että odotellaan riitelemistä iltaan asti. Onneksi riidat on yleensä sellaisia, että on se nopea alkupaukahdus ja sitten voidaan puhua asioista normaalisti.
Kyllä mä tajuan, että olen ihan erilainen ihminen kuin äitini, mutta kyllä käy korpeamaan aina kun tajuaa, ettei todellakaan voi päästä edes lähelle sitä, mitä äitini on ollut meille!
Sun pitäisi kyllä pysähtyä ja hankkia apua, jos olet mennyt jo puolisoasikin lyömään. Käy lääkärillä. Ehkä mielialalääkkeistä ja keskusteluhoitojaksosta olisi apua.