Muita joille lapsen tulo oli juuri sellaista kuin oli kuvitellutkin?

Onko tämä siis todella epänormaalia?

ja parisuhde olisi mitenkään muuttunut, mutta olimme siihen varautuneet jo etukäteen...ihanaa aikaa...

Mä ajattelin noin siihen saakka kun lapseni oli puolitoista vuotta. Mutta kun toka syntyi, koko perhe-elämän arki iski naamaan oikein olan takaa.

Että ehkä se joskus sitten tulee se odottamatonkin..... Lapsi täytti vastikään vuoden.

t. ap

mutta jotenkin osaan ottaa vastaan sen mitä tulee ja olin valmis äidiksi.

eli en ainakaan minä yllättynyt mitenkään järkyttävästi...

olenkin sellainen peruspositiivinen luonne...

ja lapset jo 4 ja 5vuotiaat.

ettei edes kahvia joi juoda rauhassa, saati että joskus saisi syödä ruoan kerralla.



No, kaikkeen näköjään tottuu. Mutta myös meillä 2. lapsi kyllä kovasti vielä kiireisti arkea. Ei tosiaan mene siinä rinnalla.

Mutta 3. ja 4. lapsi ihan perätysten, lasten sairaudet ja uusperhekuviot on lähes murtaneet mun " kestokyvyn" . En tiennyt, et mitään näin raskasta voi maa päällään kantaa

Mulla ihan päinvastoin. LUULIN tietäväni mitä tuleman pitää, olen hoitanut lapsia työkseni 16-vuotiaasta asti, laitoksissa ja perheissä, sittemmin sairaanhoitajana vauvojakin. Oma lapsi oli odotettu, toivottu ja sitä yritettiin saada noin 5 vuotta; olin 28 kun eka syntyi. En tiedä oliko toiveet ja haaveet juuri näiden odotisvuosien takia kultautuneet jotenkin epärealistisiksi, mutta järkytys oli suuri. Eritoten petyin itseeni (siis lapseeni en pettynyt missään mielessä), en kyennytkään sellaiseen äitiyteen kuin olin kuvitellut. Kaikki oli tosi rankkaa ja vaikeaa ja " sekosin" ja masennuin. Haaveet taisivat olla epärealistisia, mutta onneksi arki on saatu jotenkin rullaamaan ja nyt lapsia on jo kaksi. Mulle taas toisen lapsen syntymä ei enää ollut niin rankka kun ensimmäisen syntymä jo kirjaimellisesti käänsi koko elämän päälaelleen. Elimme miehen kanssa elämää, joka oli todella vastakohta pikkulapsiperheen arjelle. Ehkä muutos ei ole niin suuri niille joiden elämän ei tarvitse muuttua niin radikaalisti.... (jää pohtimaan asiaa ja toivoo kommentteja..)

Ja niin,mun lapsilla on ikää 5v ja 3v :) ettei voi enää oikein sanoa,et ootappas,kunnes... no ehkä murrosikää sit.. :)

Mulle ei periaatteessa ollut yllätys minkälaiseksi elämä muuttui mutta se oli yllätys kuinka huonosti sitä kestin. Tai paremminkin, kuinka paljon mua rassasi just noi pienet jutut, esim. ettei saa juoda kahvia rauhassa. Jos multa olis ennen lapsen syntymää joku kysynyt että " niin, miten suhtaudut siihen ettei saa käydä pytylläkään rauhassa" olisin vastannut että mitä toi nyt muka haittais. No, HAITTAA =).



Vielä isompi ylläri oli kumminkin se kuinka paljon sitä omaa kultamussukkaansa rakastaa. Sitä en odottanut, ja vaikka olisin odottanutkin, en olis voinut ymmärtää tunteen voimaa, koska sellaista rakkautta en ole ikinä ennen tuntenut mitään kohtaan.

toisaalta on just sellaista, kuin mistä oon unelmoinut. Ihanaa olla osa perheiden " verkostoa" ja elää samanlaista arkea niin monen muun kanssa. Olin jo kyllästynyt mun ja miehen aiempaan elämään, ettei oltu koskaan kotona, syötiin yleensä ulkona, mentiin miten mielittiin. Nyt on ihanan juurtunut olo.



Mut on meille ollut varmaan haitaksikin se, että oltiin niin totuttu tulemaan ja menemään vapaasti. Ainakin nyt huomaan, että sukupuolilla ON ero! Nainen tulee äidiksi nopeammin kuin mies isäksi - siis henkisesti. Ja mua välillä nyppii kun mä oon yhtäkkiä hirmuisessa kotivastuussa ja mies kulkee vieläkin suht vapaasti. Argh! Toisaalta oon onnellinen, että roolini on nyt tällainen, mutta välillä riepoo, kun mies pääsee ikään kuin siivellä mukaan perhe-elämään... vois välillä vähän enemmän osallistua.



Mutta onnellinen olen ja toivottavasti perheemme edelleen kasvaa.

odotin suurta mullistusta

Se mitä meillä tehdään, ei niin kovin paljon muuttunut, joten siinä ei suuria yllätyksiä eikä paljon sopeutumista. Kotona kun hyvin viihdytään, niin sitä se on lapsen kanssakin. Kyläilyt ja retkeilyt käyvät myös lapsen kanssa. Eli elämäntyyli ei muuttunut ja oli siis helposti ennakoitavissa.



Mutta oman jaksamisen rajat tulivat sitten yllättävän pian vastaan. Kuvittelin olevani ahkera äiti, joka hoitaa lasta ja isä saa nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivällä työnsä. Vaan toisin kävi. Olin niin väsynyt, että isä joutui tulemaan töistäkin usein hätäavuksi, kun lapsi vain huusi enkä saanut sitä rauhoitettua. En myöskään jaksanut kävellä lapsi sylissä aamuviiteen, vaan jouduin pyytämään isää apuun.



Vasta myöhemmin minulle selvisi, että sellainen valvominen ja huutaminen ei olekaan vauvalle normaalia. Enkä sitten olekaan niin huono ja laiska äiti kuin kuvittelin. Eli oikeasti se asia, mitä en tiennyt ja mikä yllätti oli se, että niin vaikeasti tyynnytettäviä ja hoidettavia lapsia on olemassa, että pitää nukuttaa kaksi tuntia aamuin, päivisin ja illoin, ja yöllä sitten vielä enemmän.



Näiden kokemusten jälkeen toisen lapsen tulo ei todella enää vaikeuttanut elämää, vaan kahden lapsen kanssa on ollut monin verroin helpompaa kuin yhden. Jokainen kokee siis asiat omalla tavallaan. Eikä se johdu pelkästään äidin suhtautumisesta, vaan myös vauvoissa on valtavia eroja.