Parisuhde- ja perheasiaa: valitanko turhasta?

Pitkä tilitys, johon haluaisin mielipiteitänne ja neuvojakin kenties.



Viimeisen parin vuoden aikana mulla ja miehellä on mennyt tosi heikosti, ja ehkä sitten sen myötä tuntuu että tunteet miestä kohtaan ovat jotenkin haalentuneet kovasti. Mua kyllästyttää ja masentaa koko suhde ja jos ei lapsia olisi niin olisin ehkä lähtenyt menemään tästä suhteesta. En todellakaan ole sitä tyyppiä, joka haluaa ja odottaa vastarakastumisen huumaa koko ajan, päinvastoin, mielestäni parisuhde on loppujenkin lopuksi ystävyyttä, kumppanuutta ja toisen arvostamista, ja sitä minäkin haluaisin omalta suhteeltani. Menimme keväällä parisuhdeterapiaan, josta on ollut ainakin sen verran hyötyä, että olen ihan järjen kanssa ja rehellisesti yrittänyt miettiä koko kesän, että mistä tämä kriisi johtuu. Olen tullut siihen tulokseen, että mulla tämä kriisi on kiinni suurimmaksi osaksi siitä, että käytännön asiat menevät päin hittoa. Mies on mukava ja kunnollinen, mutta käytännössä kuin iso lapsi, joka ei koskaan, koskaan, koskaan tee mitään oma-alotteisesti.



AIVAN kaikki käytännön asiat meidän perheessä ovat mun harteillani. Jos en sano, muistuta, kerro, huomauta, käskytä, niin MITÄÄN ei tapahdu. Mies ei koskaan tekisi mitään muuta kuin olisi tietokoneella tai katsoisi telkkaria. Hän opiskelee (löysätahtisesti) tällä hetkellä, joten käytännössä hänellä olisi rutkasti enemmän aikaa kuin mulla aivan mihin tahansa, mutta hän on vetelä ja saamaton. Vaikka en kannatakaan mitään sukupuolien mukaista työnjakoa, niin käytän termiä tässä nyt kuitenkin ihan sen takia, että kaikki suunnilleen osaavat hahmottaa, mitä ne tarkoittavat:



Jos minä en huomauta, kerro ja sataan kertaan muistuta, niin mies ei tiedä, mitä päiväkotiin pitää ottaa mukaan lapselle tai mitkä ovat päiväkodin viikkorutiinit ja retkipäivät. Jos minä en tee ruokaa tai sano, että tee sitä ja sitä (yksinkertaista) ruokaa, niin meillä ei syödä lainkaan. Seitsemän-kahdeksan aikaan lapsen nukkumaanmenon tienoilla mies saattaa sitten ehdottaa, että tilataako pizzaa. Jos minä en sano, että imuroi, niin mies ei imuroi koskaan (ja ei, en ole siivoushysteerikko, mutta koira-ja lapsiperheissä on pakko imuroida ainakin kerran viikossa.) Kun minä ja lapsi heräämme aamulla lähteäksemme töihin ja päiväkotiin, niin mies jää tyynesti nukkumaan AINA, ellei ole aivan pakko herätä omien aikataulujen takia. Jos joskus lupaa herätä lapsen kanssa, niin nousee vasta sitten ylös kun varmasti olen jo minäkin ehtinyt herätä kolmevuotiaan aamujuttuihin ja -leikkeihin.



Asiat roikkuvat iäisyyksiä, mies ei näe mitenkään tarpeelliseksi hoitaa mitään käytännön asioita talossakaan: öljypolttimen huolto olisi pitänyt tehdä huhti-toukokuussa, mies ei ole saanut sitä tehdyksi. Katolla oleva huippuimurin viallinen tiivisteosa on pitänyt vaihtaa jo joskus toukokuussa, mies ei sitä viitsi tehdä koska " ei todellekaan aio mennä katolle." Autossa on molemmissa lokasuojissa tosi pahat ruosteläiskät (=kohta reiät), jotka olisi pitänyt korjauttaa (=mieshän ei itse korjaa mitään, koska ei osaa) jo alkuvuodesta, koska ne tottakai vain pahenevat, ja talous on niin tiukilla tällä hetkellä että tuolla vanhalla prutkulla on pakko vielä muutama vuosi pärjätä. Vaikea edes määritellä kaikkea, mutta siis tämä koskee aivan_kaikkea, mitä nyt normaaliin lapsiperheen elämään omakotitalossa kuuluu.



Tästä asiasta on keskusteltu sen sataan kertaan jo ennen parisuhdeterapiaan menoakin, mutta mikään ei muutu. Uskoisin, että mikään ei muutu, koska mies ei NÄE ongelmaa eikä siis todellisuudessa tajua, että asia on ongelma. Tajusin just, että olen kohta ihan vainoharhaisessa tilassa itsekin, koska alan itsekin epäilemään, että ehkä tämä on normaalia, ehkä kaikkien elämä on tällaista, ehkä näin kuuluu ollakin, ehkä vika on vain mussa itsessäni. Onko näin? Onko kenelläkään muulla muuttunut vastaava tilanne?