4v eroahdistus ja kuolemanpelko

Taivaasta puhumisessa on se suuri riski, että jossain vaiheessa tulee esiin myös se kääntöpuoli eli helvetti. Sen jälkeen onkin vaikeampaa selitellä kuka joutuu minnekin ja mistä syystä. Monella uskonnollisissa kodissa kasvaneella lapsella on ollut aivan järkyttävän suuri helvetinpelko, eikä aina vain omalta kohdalta vaan esimerkiksi jonkun kaverin osalta, joka ei kuulu samaan uskontoon.



Parempi on selittää asia lapselle siten, että kuoleman jälkeen on samanlaista kuin ennen syntymää. Lapset eivät yleensä pelkää "aikaa ennen syntymää", joten siihen on helppo samaistua.

Kerron nyt vain oman kokemukseni. Olemme uskova perhe, eivätkä lapsemme ole koskaan ahdistuneet kuolemasta, taivaasta tai helvetistä. Heille on itsestään selvää, että koko perhe on matkalla taivaaseen.



Evankeliumi, sanoma siitä että Jeesus on sovittanut koko maailman Jumalan kanssa, eikä helvettiä tarvitse pelätä kenenkään joka uskoo Jeesukseen, on helppo kertoa lapsellekin. Mielestäni lapsi tarvitsee perusteet sille, että hän on menossa taivaaseen. Silloin pelolle ei ole perusteita.



Kasvoin itse nimikristillisessä kodissa jossa ei osattu tätä perusasiaa kertoa, ja ahdistuin kovasti. Tiesin etten ansaitse taivaaseen pääsyä, mutta en todella tiennyt, miten sinne pääsisin. Kaipasin Jumalan yhteyteen, mutta en tiennyt, miten se tapahtuu. Vasta murrosiän kynnyksellä minulle selvisi, miten yksinkertaisesta asiasta on kyse.

Hyvä pohtia tuota helvetti-aspektiakin. Siihenkin meidän on varauduttava. Toistaiseksi tyttömme ei pelkää helvettiä, siitä hän ei tiedä vielä mitään. Suurin ahdistus hänelle tulee siitä ajatuksesta, että hän joutuu luopumaan rakkaistaan; ensin siinä vaiheessa kun vanhemmat lähtevät taivaaseen, sitten kaikesta rakkaasta luopuminen kun hän itse lähtee taivaaseen. Aiemmin kirjoitin, että tyttöä näytti kyllä rauhoittavan suuresti ajatus siitä, että enkelit voivat olla yhteydessä maan päällä asuviin. Ja kun lasten enkelisatukirjasta katsoimme kuvia, joissa pienet enkelitytöt valmistivat taivaassa leluja lapsille, tyttö rauhoittui tuntuvasti, kun vakuuttui, että taivaassakin on leluja. Tämän verran ei-faktatietoa 4-vuotiaalle lapselle voinee antaa?



Kuolemanpelko (s.o. taivaaseen lähtemisen pelko) on nyt helpottanut hieman, mutta erossa oleminen vanhemmista ahdistaa tyttöä edelleen todella paljon. Tähän asti hän on ollut aivan sujut erossaolon kanssa, ja nyt sitten tämä.



Onkohan olemassa mitään vippaskonstia eroahdistuksen helpottamiseen? Epäilen, että tällä on tekemistä sen kanssa, että kyseessä on ainokaisemme, joka siis viettää paljon aikaa vanhempiensa kanssa. Me olemme muodostuneet tytölle eräällä tavalla liian rakkaiksi.



Ajatuksia? Vinkkejä? Kokemuksia?



ap

Evankeliumi, sanoma siitä että Jeesus on sovittanut koko maailman Jumalan kanssa, eikä helvettiä tarvitse pelätä kenenkään joka uskoo Jeesukseen, on helppo kertoa lapsellekin. Mielestäni lapsi tarvitsee perusteet sille, että hän on menossa taivaaseen. Silloin pelolle ei ole perusteita.

Tämä on tietenkin helppoa, jos koko kasvuympäristö on (kristin)uskonnollista. Mitä kerrot lapsellesi, kun hän ihmettelee minne hänen muslimikaverinsa tai ateistikaverinsa joutuu?

Meillä nämä pelot alkoivat 6-vuotiaana, tyttö täytti jouluna 10 vuotta ja pelkoja on edelleen, mutta ne ovat muuttuneet. Ensimmäiset pelot muistan kanssa seurakunnan kerhon ajoilta ja samaan aikaan pappa kuoli syöpään. Kova kuoleman pelko seurasi, tyttö pelkäsi omaa kuolemaansa ja läheisten isän, äidin ja siskon kuolemaa. Myös eroahdistusta oli. Kävimme psykologin puheilla pari kertaa ja häneltä saimme ohjeeksi tehdä tytölle mahdollisimman turvallinen olo. Nukkumaanmeno iltaisin on ollut vaikeaa, välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Nyt on taas sellainen huonompi jakso menossa, tyttö pelkää illalla mennä nukkumaan, herääkö aamulla? voiko tulla maailmanloppu? eihän kenellekään läheiselle tapahdu mitään pahaa? Sängystään huutelee moneen kertaan; nähdään huomenna jne... soitin taas psykologille koska voisimme käydä juttelemassa. Tyttö nimittää psykologia pelkolääkäriksi. Jännää asiassa on, että tyttö on päiväaikaan reipas, koulu menee hyvin, on harrastuksia ja kavereita, mutta kun ilta koittaa ja pitäisi mennä nukkumaan muutos tulee. Psykologin mukaan älykkäät lapset kärsivät useimmiten tälläisestä pelkäämisestä. Raskasta tämä on koko perheelle, eikä tule kysymykseenkään mihinkään yökylään meno ei edes mummulaan. Mutta lapsen parhaaksi jaksaa vaikka ei koskaan itse voi lähteä minnekään. Psykologin luona käyminen aina auttaa, kun saa puhua ammatti-ihmiselle ja saa neuvoja miten toimia.

Mulla taitaa olla aika jälkeenjäänyt 4v tyttö kun ei vielä edes ymmärrä mikä kuolema on..

eiköhän hoitotädit osaa siihen suhtautua.

Hoitotätien sanomisia pohdin siksi, että tuskin hoitotädit voivat tuosta vain kommentoida kuolemanjälkeisiä asioita lapselle, kun eivät tiedä, mitä lapsen vanhemmat haluavat lapselleen asiasta opettaa - kristinuskon mukaisia asioita/ateistisen näkemyksen tms.

Onko tyttö jotenkin sivusta kuulluut uutisia tai päivittelyä esim. terroristi-iskuista? En tiedä onko aivan väärä ajatus, mutta miten olisi jonkun lelun/leikkipehmon ( ei niin kovin rakkaan) leikkihautajaiset ja sitten lelu voisi olla vaikka kirjahyllyn päällä tms. olemassa edelleen mutta poissa leikeistä. Eli jotenkin arkipäiväistää kuolemaa, tuoda esille sitä että se on surullista ja aikuisillekin vaikeaa, mutta silti sitä tapahtuu.



Mutta parasta kai on jutella lapsen kanssa asiasta, yrittää löytää syy, miksi lasta juuri nyt ahdistaa niin kovasti. Omille lapsille kuolema tuli todelliseksi kun ystävämme menehtyi syöpään ja asia (suru, kuolema) jouduttiin perheenä käymään läpi. Muistan kyllä vieläkin meidän silloin 4-vuotiaan tuskallisen parahduksen " Äiti, milloin me kuollaan?" ja sen että hän ei halunnut multaa päälleen silloin kun kuolee.... Ei auttanut muu kuin sanoa ettei kukaan tiedä milloin kuolee, mutta toivotaan ettei meistä kukaan kuole pian. Lapsi kyllä osasi kääntää asian valoisaksi; parin päivän päästä hän sitten totesi että " jos minä kuolen, niin sitten lennän pilven päällä ja katselen teitä ja tulen hakemaan teidät mukaan"



Hoitotädeille voi varmaan kertoa, että lapsellenne on kerrottu että kuolleet menevät taivaiseen ja jatkavat elämää siellä. Pahinta on varmasti jos lapsen pelkoa pyritään liiaksi helpottamaan vai vaihdetaan aihetta, mitä avoimemin pystytte puhumaan, sitä parempi. Jos ahdistus jatkuu pitkään kannattaa ottaa neuvolaan yhteyttä, sieltä voisi löytyä vinkkejä asian käsittelyyn

Tänään tyttö on puhunut, että ei ikinä halua luopua meistä (s.o. vanhemmistaan). Olen ottanut joka kerta tytön syliin ja kuunnellut häntä ja vastannut hänen kysymyksiinsä mahdollisimman lohduttavasti. Katselimme sellaista lasten enkelisatukirjaa, jossa pienet enkelitytöt tulevat maan päälle ja menevät taas taivaaseen. Se näytti lohduttavan tyttöä, että taivaasta voi tulla vielä maan päälle. Tyttö hyväksyi myös ajatuksen, että kuolleita sukulaisiammekin voi käydä maan päällä, mutta emme sitä välttämättä itse huomaa.



Tytön 2 isovanhempaa on kuollut ja puhumme heistä aika usein. Samoin tytön yksi serkku on kuollut nuorena, ja hänkin on puheissa usein, ja tyttömme sanoo kaipaavansa serkkuaan.



Täytyy sanoa huomenna hoitotädeille, että tällaisia tyttö nyt pohtii. Olen ajatellut myös kääntyä srk:n "lapsipapin" puoleen, jos tytön ahdistus jatkuu.



ap

Lapsen puhuessa aiheesta kannattaa kuitenkin pysyä VAIN ja ainoastaan siinä lauseessa ja kysymyksessä, jonka lapsi on esittänyt. Lisäinformaatiota ei tulisi antaa yhtään vähempää tai enempää. Mielestäni esim. kuvailemasi lause "sinne lähdetään yleensä vanhana, siellä tapaa sukulaiset ja ystävät, siellä on leluja, siellä voi leipoa pipareita, siellä kukaan ei tee pahaa tai ole ilkeä" on oiva esimerkki turhasta informaatiosta, joka saattaa vain tahattomasti ruokkia lisää lapsen pelkoja.

Olen pitänyt mielessäni, että suljen sanaisen arkkuni hyvin nopeasti vastatessani tytön kysymyksiin. Antamani esimerkit olivat kaikki vastauksia tytön esittämiin suoriin kysymyksiin: onko leluja, voiko leipoa pipareita, onko siellä pyssyjä, näkeekö nuorena kuolleen serkkunsa.



ap

ja että häntä pelottaa että hän kuolisi. Kaipa tuo kuuluu ikään?



Isosiskoaan (6v) koko aihe ei ole koskaan huolettanut, joten on varmasti myös luonnekysymys.

useasti lapset pohtivat kuolemaa n.6-vuotiaina.



Meidän 4-v ajattelee vielä kuoleman olevan jotain nukkumiseen liittyvää. "Katso äiti mä kuolin (makaa lattialla) ja nyt mä heräsin" , 4-vuotiaamme joskus sanoo.

Tyttömme on pohtiva luonne. Ajattelee paljon kaikkea hypoteettistakin.



Vielä tässä vaiheessa jaksan olla sitä mieltä, että olisi hyvä, jos lapselle puhutaan kuolemasta luonnollisena osana elämää jo pienenä. Muuten voinee tulla hirvittävä kuolemakauhu aikuisena. Olenkohan ihan väärässä?

Tyttömme on pohtiva luonne. Ajattelee paljon kaikkea hypoteettistakin.

Vielä tässä vaiheessa jaksan olla sitä mieltä, että olisi hyvä, jos lapselle puhutaan kuolemasta luonnollisena osana elämää jo pienenä. Muuten voinee tulla hirvittävä kuolemakauhu aikuisena. Olenkohan ihan väärässä?

Eikä tullut kuolemankauhuista, päinvastoin. Joten sitä ei minun mielestäni tarvitse pelätä, jos jostakusta ei tunnu luontevalta puhua kuolemasta (varsinkin, jos itse pelkää kuolemaa eikä ole ajatuksen kanssa sinut, lapset aistivat vanhemman pelon).

Itse olen siitä puhunut lasteni kanssa, he ovat olleet hautajaisissa ja tottakai myös hautausmaalla.

Joitain kertoja on tullut puheeksi joku asia, joka ehkä tapahtuu kun he ovat aikuisia, ja lapsilta on tullut kommentteja tyyliin "ai niin, mutta sinähän olet silloin jo kuollut"...

t. 10

mielestäni ehtinyt käsitellä isäni kuoleman lapseni syntymään mennessä.

Minulle ei lapsena koskaan puhuttu puolella sanalla kuolemasta. En ajatellut asiaa ollenkaan, tai enintään tyyliin ai se kuoli, selvä.



Olin yli 30-vuotias, kun isäni kuoli. Se oli ihan valtava kriisi minulle. Kammottava asia, ja käsittelin asiaa varmaan kaksi vuotta. En todellakaan toivoisi lapselleni samaa.



Ja olen ihan varma siitä, etten kuitenkaan millään tavalla osoita lapselleni mitenkään pelkääväni kuolemaa tai siihen liittyviä asioita. Se _ei_ siis voi olla syynä tähän.



Ja hankalahan kuolemasta on olla puhumatta, kun lapsemme serkku tosiaan kuoli. Emme todellakaan halua vaieta serkun kuolemasta ja siitä, että häntä ei enää ole täällä keskuudessamme. Tyttömme kun itse usein kyselee aiheesta.



ap