Onko diagnoosi auttanut ADHD-lapsia? Onko ennuste parempi kuin ennen?

lääkitystä ei saa ilman diagnoosia. omalla lapsellani adhd epäily ja poika täyttää kohta 5v.

poika on kielellisessä pienryhmässä ja on kaupungin paras erityistarha. siellä ymmärretään, että lapsen itsetuntoa ei saa tuhota.

haluan lapselleni diagnoosin turvallisuuden vuoksi, koska poika ei kaupungilla ollessa näe, kuin yhden asian ja saattaa törmäille aitoja ja ihmisiä päin.

haluan lääkityksen, koska pelkään, että lapseni kuolee tarkkaamattomuuden vuoksi liikenteessä.

adhd lapsen elämä pitää ohjata oikeille raiteille ja perheen tuki on äärettömän tärkeä.

omasta lapsestani tulee joskus jotakin, koska tuen häntä ja ohjaan.

Hän on taiteelinen, seurallinen, luova ja kekseliäs. Omalla tavallaan älykäskin.

Diagnoosi takaa varmasti hänelle oikean koulupaikan ja lääkitys on mielestäni otettava käyttöön, jos siihen on tarvetta.

Puolustan lastani naarasleijonan tavoin, enkä esim. antanut perheneuvolan laittaa lastani tiettyyn kastiin, vaan niinsanotusti hyökkäsin vastaan ja selvitin asian lastenpsykiatrin kanssa.

Lapseni on ihana ja hänestä tykätään tarhassakin. En suostu ottamaan niputettua leimaa lapselleni, enkä jatkossakaan ota.

Kaikki adhd lapset ovat erilaisia. Myös häiriön vaikeusasteella on merkitys.

Sanoisin, että diagnoosista on haittaa ja hyötyä.

Joudun olemaan tiukka äiti, koska adhd lapsiin kohdistetaan tietty leima.

Toisilla on käytöshäiriöitä. Pojallani ei ole.

Tässä hommassa ei nössöt vanhemmat pärjää.

Tiedän kyllä, että monet vanhemmat toivovat lääkkeiden ja tukitoimien auttavan ja että kaikki tarkkaavaisuushäiriöiset eivät ole temperamentiltaan ja käytökseltään haastavia. Ja sellaiset toki pärjäävät paremmin kuin haastavammat ADHD-lapset. Pärjäsivät silloinkin, kun diagnooseja koko asialle ei vielä edes ollut.

Ad(h)d diagnoosista voi olla paljon apua, jos sen avulla jaa kunnon tukea, niin sosiaalista ja oman toiminnan ohjauksen kuntoutusta kuin oppisen järjestelyjäkin. Joillain paikkaknnilla tämä järjestyy hyvin. Kelakin tekee hyvää työtä tässä asiassa. Mutta kuntoutuspuolellakin on isoja eroja: joillain paikkakunnilla kuntoutus toimii vuoden sykleissä kerran viikossa, joillain taas puolen vuoden jaksoissa kerran kuussa kokoontuvina ryhminä. Ymmärtänette, että näiden tuloksissakin on eroja.



Vielä enemmän eroja on koulupuolella. Parhaimmillaan diagnoosi auttaa opettajaa kuin käyttöohje: Opettaja voi sen avulla etsiä keinoja toimia lapsen kanssa koko luokan eduksi. Keinot voivat olla ihan yksinkertaisiakin, eikä niistä ole kenellekään haittaa. Pahimmillaan taas diagnoosi palvelee asennevammaisen opettajan työkalua syrjäyttää lapsi entistä pahemmin: Tuosta ei kuitenkaan mihinkään ole, turha sen kanssa onvaivaakaan nähdä. TOivotaan, että joku muu hoitaa ongelman. Ymmärtänette, että tuloksissa on eroja.



Lääkkeet auttaa joitakin ja toisia ei. Kyse ei ole niinkään siitä, että lääke ei toimisi kaikilla, vaan siitä, että sen sivuvaikutukset voivat olla hyötyjä suurempia ja joillain lääke auttaa vaikutusaikanaan, mutta kun sitä voi käyttää vain 8-10 tuntia päivästä niin sitten ne aamut ja illat sen vaikutusajan ulkopuolella on sitäkin hirvempiä, niin hirveitä, että sitä ei kestä lapsi eikä vanhemmat. Jos lääkkeitä käyttää, on tavallistakin tärkeämpää pysyä erossa päihteistä.



Paljon on kiinni myös vanhemmista, joiden vaatimuksista lapsensa hyväksi riippuu paljon. Kun vaan olisi se kristallipallo, jolla aina voisi ennustaa, mikä juuri tälle lapselle paras pitkän päälle vaihtoehto on. Ad(h)d-lapsetkin kun ovat yksilöitä..