stellan kasvatusta. mitä mieltä?

mutta, en usko että kukaan pystyy tuohon aina, ettei muka väsyyneenäkään tiuskaisisi lapsille tai jaksaisi aina selittää. Sitä paitsi lasten on ihan hyvä nähdä aikuisia eri tunnetiloissa, jota he oppivat, että suuttuminenkin on sallittua ja normaalia.

Nehän ei käytä uhkailua..

Lasten täytyy JOSKUS nähdä myös suuttumista.

Tulisin seinähulluksi tuollaisen jääprinsessan ja keinoäidin kanssa. Ihme teatteria koko elämä.

Mutta se täytyy todeta, että hänen lapsensa ovat ns. helppoja, heillä on easy-going geenit, eivätkä todellakaan ole itsepäistä porukkaa.

meillä oli koulussa hyvin paljon tuon tapaisia " kasvatusohjeita" . olen siis lähihoitaja, suuntautunut lasten ja nuorten hoitoon ja kasvatukseen.. ja varmasti ihan hyviä, kun vaan aina muistaisi toimia tuolla tavalla.

Jos hänellä yleensäkään edes on lapsia oikeassa elämässä, jotenkin tuntuu siltä että ei ole.

Möhköfantti sentään!

Ne kuule eikä nää mitää! :D

Pian Stellankin (mielikuvitus)perheen kulissit kaatuu kolisten...

Siellä on äiti, joka selittää sylkevälle/tönivälle/lyövälle puolitoistavuotiaalleen että " Juhani, tuo ei ole fiksua käytöstä. Sinä olet fiksu poika, ja fiksut pojat eivät käyttäydy tuolla lailla. Ajattele, tuntuisiko sinusta kivalta jos joku tekisi sinulle samalla lailla. Juhani, tuo ei ole soveliasta" .

Ja Juhani katsoo kuola leuasta roikkuen, että mitä tuo eukko höpöttää, ja jatkaa sylkemistä, tönimistä tai lyömistä samantien. Ja taas tulee lässytystä siitä, mikä on soveliasta käytöstä ja mikä ei. Ja me muut äidit purraan kieleemme ettei karjastaisi että vie se mukulasi nyt muualle siitä tilanteesta, kun se kuitenkin pian taas tekee tuhmuuksia, ja sano sille kerrankin elämässäsi JUHANI, EI SAA!

Että oppivat, että riitojen jälkeen voidaan sopia ja jatkaa elämää ehkä jopa entistä läheisempinä, kun ollaan saatu ilmaa puhdistettua. Jos kotona ei koskaan näytetä mitään negatiivisia tunteita, niin lapsihan alkaa nopeasti tuntea syyllisyyttä siitä, että itse tuntee noita täysin inhmillisiä tunteita. Allekirjoittaneen lapsuudenkodissa vanhemmat eivät koskaan riidelleet eivätkä menettäneet malttiaan, ja olenkin tarvinnut terapeutin apua ymmärtääkseni, että on ok suuttua ja olla vihainen, ja myös ilmaista se, eikä kohdistaa vihaa omaan itseensä.

mutta sitäkin tärkeämpää on, että lapsi näkee myös sopimisen riitelyn jälkeen.



Oman mieheni kanssa on ongelma, koska hän on nähnyt kotonaan paljon riitelyä, muttei koskaan sopimista. Jos meille tulee kiistaa jostain asiasta, mies menee täysin lukkoon ja yrittää supattaa, että ei saa riidellä lasten nähden. Minusta ihan outo ajatus, kyllähän eri mieltä oleminen kuuluu jokaisen ihmisen elämään! Olen yrittänyt selittää miehelle omaa näkemystäni siitä, että voi riidellä (sillä tavalla kuin me riitelemme, ei siis mitään nyrkkitappeluita) kunhan myös sopii riidan lasten nähden. MInun mielestäni tämä on terveempi malli kuin kaikista ristiriidoista vaikeneminen.

EI lapsille selitetä, selitetä ja selitetä, niitä kasvatetaan! Uskalletaan asettautua lapsen yläpuolelle ja kieltää silloin kun on sen aika. Mistä lapsi oppii oikean ja väärän, jos äitee ja isä vaan suu vaahdossa koko ajan selittää? EI on oikein käyttökelpoinen sana ja sitä pitää käyttää!!! Ei lapsi ole kaveri, jolle pitää koko ajan tuottaa hyvää mieltä ja varoa, ettei sille vaan tulisi paha mieli. Joka ei mieltään pahenna, se ei tapojaan paranna - siinä oiva ohjenuora lapsen kasvatukseen.