Onkos täällä muita Karjalan evakoiden jälkeläisiä?

oli 3v kun viimeisen kerran tulivat länteen.

Siirtyi lopullisesti jo Talvisodan aikana itä-Suomeen. Kuollut jo, äitinikin oli aivan lapsi vielä joten ei meillä kauheasti tietoa hänen kokemuksistaan evakkomatkalla.

Itselläni ei ole oikein mitään suhdetta koko asiaan, vaikka toki niitä juttuja olen kuullutkin.

Pyhäjärveltä.

Isänäiti oli syntyjään viipurilainen, äidinisä Jaakkimasta. Äidinäiti on Kotkasta, mutta eli ukin kanssa Sortavalassa ja tämän kotitilalla.

Mun äidin äiti on Antreasta ja isän isä Sortavalasta. Äidin äiti elää vieläkin, ja kertoilee aina joskus juttuja Karjalasta. Hän oli n.10v. kun joutuivat sielät lähtemään.

Isovanhemmat asuivat Ruskealassa Sortavalan kupeessa.

Isäni on joutunut lähtemään ja mammani jättämään kodin ryssien vuoksi.

ikää 82 v rouvalla

Olen käynyt Neuvostoliiton aikana kerran äidin kotikylässä Pyhäjärvellä. Tämä ei ollut siihen aikaan laillista vaan piti mennä salaa. Ladan kyydissä hurjasteltiin kuoppaisia sivuteitä. Paikka muistutti varmaankin putkinotkoa, kaikki oli ränsistynyttä, hoitamatonta aluetta, jossa asusteli humalaista porukkaa, ilmeisesti pitivät mökkejä kesänviettopaikkoina.

Olen 3/4 (=kolme neljäsosaa) karjalainen, mikä mielestäni kyllä näkyy luonteessani (puhelias, avoin, sukurakas...) ja myös siinä, että pidän Karjalan seutua jotenkin rakkaana myös itselleni, vaikka olenkin 70-lukulainen "nuori". Olen käynyt 2 kertaa kotiseuturetkellä kannaksella, ja kaunista oli kaikki mihin venäläiset ei ollu jälkeensä jättäny... (en silti ole niitä jotka karjalaa takasin havittelevat!)

isän äiti on pyhäjärven noitermaalta

isän isä oli pyhäjärven heinoisista

äidin äiti oli kivennavan raivolasta

äidin isä on ainoostaan aito hämäläinen!

mutta vähän ihmeissäni näistä "mie"- jutuista ja heimojen välisten erojen korostamisista. En ole kuitenkaan suvusta se joka itse on asunut Karjalan kannaksella joten kuinka ns. karjalaisuus voisi oikeasti "näkyä luonteessani" muuten kuin voimakkaan eläytymisen ja mielikuvituksen kautta?

Isovanhempani, edesmenneet jo,ovat Kirvun seudulta.

Ukki Pyhäjärveltä, mummu Lumivaarasta, mummun äiti Jaakkimasta.

Miehen suku myös samoilta seuduilta, itse asiassa meillä on sama kantaäiti.



Itsekin käynyt katsomassa "mummolan" navetan kivijalat sillä puolen.

Käyn mummona mielenkiinnosta näillä sivuilla. Äitini on Viipurista ja usein kertoessaan evakkoretkestään puhui kuinka " yksi käsi oli tyynynä ja toinen peittona" kun eivät voineet ottaa oikeastaan mitään mukaan.



Kävin nuorena äidin kanssa entisessä kodissaan, silloiset asukkaat olivat ystävällisiä ja antoivat äidin vielä keran katsoa entistä kotiaan. Siellä oli mm. sama korkea kaappi ja äitiä tottakai itketti muistellessaan lapsuuttaan.

äidin isä on Kivennavalta, Hartosen kylästä. Karjala on kiehtonut minua aina todella paljon ja mielelläni kuuntelen 80-vuotiaan pappani juttuja Karjalasta :)

ja kyllä se jotenkin näkyy, vaikka sitten sen eläytymisen kautta. Itsellä ei tosin minkään iloisen eloisan karjalaisuuden muodossa, vaan siinä että kun olen näiden vanhusten tarinoiden keskellä kasvanut, ei olisi ollut toivoakaan kasvaa muuksi kuin sitkeäksi selviytyjäksi ja omillaan toimeentulevaksi. Isäni oli 12v kun meni parin sisaruksensa kanssa Ruotsiin sotalapseksi ja mummo loppujen vajaan kymmenen kanssa ensin toisten nurkkin ja siitä omilleen lopulta ja sai nuo isommatkin sitten kotiin. Oikeasti välillä ei voi muuta kuin ihmetellä noiden ihmisten elämää - jokainen voi kohdalleen varmaan kuvitella, miltä tuntuisi lähteä kotoaan juuri nyt ja jättää kaikki omalla työllä ansaittu elintaso taakseen ja aloittaa alusta toivomalla, että toivottavasti joku hyvä ihminen edes majoittaisi perheen aluksi...



Huoh, tulipa purkaus, mutta nämä aina välillä mietityttävät, kun puheeksi tulee.

Metsäpirtistä.



Minnuu karjalaisuus kiehtoo ja tunnen sen olevan osa itsiäin. Olen kuunnelt mummon murretta vuoskauvet. Jottain siint karjalaisuuvest on tarttunut minnunki.



Suosittelen kaikille, joita karajlaisuus ja oman evakkosuvun elämä kinnostaa, lukemaan Laila Hietamiehen kirjoja. Erityisesti kaksi sarjaa, Lehmusten kaupungista kertova ja toinen, joka alkaa muistaakseni Antrean kylästä ja päätyy Turkuun. Sarjassa on monta kirjaa ja yksi niistä on "Hylätyt talot, autiot pihat". Mutta tosiaan kannattaa lukea sarjan muutkin kirjat. Minusta ainakin tuntuu, että nuo kirjat ovat syventäneet ymmärtämystä omiin sukujuuriin ja mummoni elämään, vaikka ne ovatkin romaaneita.



Vaarini kuoli sodassa, äitini ei häntä valitettavasti edes muista, oli niin pieni isän kuollessa. Mummoani kunnioitan suuresti. Hän eli kovan elämän, menetti kaiken ja kasvatti silti viisi kunnollista lasta. Koskaan ei valittanut, vaan oli aina iloinen ja eloisa.



Mukavahan teit karjalaissii on tavata tiäl vauva-palstallakkii!

Metsäpirtistä.



Minnuu karjalaisuus kiehtoo ja tunnen sen olevan osa itsiäin. Olen kuunnelt mummon murretta vuoskauvet. Jottain siint karjalaisuuvest on tarttunut minnunki.



Suosittelen kaikille, joita karjalaisuus ja oman evakkosuvun elämä kinnostaa, lukemaan Laila Hietamiehen kirjoja. Erityisesti kaksi sarjaa, Lehmusten kaupungista kertova ja toinen, joka alkaa muistaakseni Antrean kylästä ja päätyy Turkuun. Sarjassa on monta kirjaa ja yksi niistä on "Hylätyt talot, autiot pihat". Mutta tosiaan kannattaa lukea sarjan muutkin kirjat. Minusta ainakin tuntuu, että nuo kirjat ovat syventäneet ymmärtämystä omiin sukujuuriin ja mummoni elämään, vaikka ne ovatkin romaaneita.



Vaarini kuoli sodassa, äitini ei häntä valitettavasti edes muista, oli niin pieni isän kuollessa. Mummoani kunnioitan suuresti. Hän eli kovan elämän, menetti kaiken ja kasvatti silti viisi kunnollista lasta. Koskaan ei valittanut, vaan oli aina iloinen ja eloisa.



Mukavahan teit karjalaissii on tavata tiäl vauva-palstallakkii!

Isä syntyi evakkomatkalla Länsi-Suomessa, mutta palasivat takaisin Kaakkois-Suomeen sodan jälkeen.