Oikeasti Hoitakaa PARISUHDETTANNE!

Itse en koskaan ennen lapsia kiukutellut. Lasten jälkeen se rutina sitten alkoi. Huomasin olevani kuin äitini!! Kunnes sitten meilläkin miehen mitta tuli täyteen.. oli erouhka päällä monista asioista..

Siinä tuli mentyä itseensä. Olemm olleet 8 vuotta yhdessä, joista 6 naimisissa. Päätin että nyt lopetan sen kiukuttelun. Ja siihen loppui. Jaksoi mieskin olla mukavampi ja rennompi - kuka sellaista rutinaa jaksaa oikeasti vuodesta toiseen kuunnella?? Eihän sitä itse tajunnut kun sille tielle lähti että se on kuluttavaa toisesta...



Nyt meillä halitaan, pussaillaan, huumori lentää, nautitaan perheestä eri tavalla. Joskus tietysti (pirun PMS) saatan hieman alkaa naljailla mutta ilmoitan kohteliaasti että "Nyt tällä naikkosella lähenee menkat.." tai usein mies sen jo tietää sanomattakin :))



Me halutaan olla yhdessä elämämme loppuun asti. Ei ne typerät kiukuttelut ainakaan sellaista haavetta edistä.

Meillä eletään ihan normaalia onnellista arkea ilman mitään erityistä parisuhteen hoitamista! Näin on menty jo 15 vuotta ja edelleen olemme onnellisia.

Meillä myös mennyt välillä kuten teillä, lähinnä yhteisen ajan puutteen, stressin, väsymyksen vuoksi. Kyllä se vain niin on, että parisuhde vaatii yhteistä aikaa! Varsinkin jos on pienet lapset, menee elämä helposti siihen, että vanhempien oma suhde jää hoitamatta. Jostain pitäisi löytyä sitä yhteistä aikaa jotta voi ihan vain jutella tai olla kaksin, ilman lapsia. On hirveän tärkeää, että vanhempien suhde toimii hyvin. Me olemme liikaa olleet "vain" äiti ja isä, olemme unohtaneet, että pitää löytyä aikaa olla myös vaimo ja mies.

puoli on aika karmea. Onneksi tiedostan tämän. Olen ollut tällainen aina, lasten jälkeen oikeastaan paranin hiukan luonneviastani.Nyt kun on muita vaikeuksia paljon, niin on tekemistä itseni kanssa kyllä. Luonnevika on eri kuin mielisairaus.

Täytyykö se kaikki sonta aina kipata toisen niskaan???

ja sit lähtee jonnekkin "hoitamaan parisuhdetta" ?



Entäpä jos miettisi sitä omaa käytöstä ihan joka päivä?? ei tulisi sitten yllätyksenä kun toisella on mitta täysi

paljon huonommin ja törkeämmin kuin omia ystäviä, työkavereita tms.



Eikös niitä rakkaimpiaan pitäisi aina kohdella kaikkein parhaiten?



Ihmisten on syytä opetella vähän järkevämpia paineidenpurkutapoja kuin paskasaavin kaatamisen puolison niskaan.

jos pariskunnat *puhuisivat* keskenään mieltä painavista asioista, ja kohtelisivat toisiaan aikuismaisesti (ts. ei esim. nimittelyä). Tosi usein riidat johtuvat siitä että olettaa toisen tietävän mitä itse ajattelee ilman että kertoo siitä, mutta harvapa meistä on ajatustenlukija. Toki tutun ihmisen mielenliikkeitä voi helpommin tulkita/aavistella, mutta ei se aina riitä. Samoin jos joku piirre, käytös tmv. toisessa ärsyttää, niin se kannattaa sanoa eikä vaan nalkuttaa tai haukkua. Ja jos asian sanoo nätisti niin ei se yleensä ole mikään iso ongelma. Kannattaa myös miettiä onko jollain asialla oikeastaan mitään merkitystä: kukaan meistä ei ole täydellinen, joten varmasti meillä kaikilla on jotain tapoja jotka ärsyttävät kumppania joten miksi nostaa hirveä haloo jostain pikkuasiasta?

Mies ilmoitti viime kuun puolivälissä että täytyy pistää suhde tauolle, tai muuten tulee lopullinen ero, että hän alkaa jopa vihata mua mahdollisesti jos tää jatkuu näin,,,



Nyt mä oon ihan kauhuissani, itken ja yritän olla kiva ja mukava ja parempi, mutta..



Mies muistuttaa vähän väliä että me olaan kuitenkin nyt tauolla, ei varsinaisesti siis yhdessä..Että aika sama mitä mä teen, hän tarvii nyt vaan omaa aikaa ja tilaa hengittää, tehdä omia juttuja, kasata ajatuksiaan jne,



sanoo että rakastaa mua enemmän kuin elämää, tä ei liity rakkauteen vaan tilanteeseen,



hän on nyt olut viikonloput täysin tavoittamattomissa, kavereilla, sukulaisilla, hotelleissa jne ja viikolla me nähdään ns pakolliset menot eli jos täytyy mua tai mun lapsia kuskata jonnekin enkä saa muuta kyytiä, mutta ei nähdä ns huviksemme,



kyllä hän mun hiuksia poskea tai kättä koskettaa lähes joka kerta kun näemme, mutta ei me olla yhdessä sillai ku ennen, ei hän hymyile mule niinku ennen ja mua alkaa aina itkettää kun näen hänet ja sitten kyllä hän näkee mun ilmeestä ja silmistä että nielen itkua vaikka kuinka koitan hymyillä ja jutella kepeästi :(



Yhteisiä lapsia meillä ei ole, että siksi miehen on "helppo" olla poissa, hänellä on oma asuntokin että ei siis nukuta eikä vietetä iltoja yhdessä lainkaan.



Hän sanoo että voi olla että katsellaan muutama vuosikin näin, ns erillämme, mutta joskus varmasti palaamme yhteen,



hän haluaa elää tässä nyt omia juttujaan mitä olen tukahduttanut häneltä olemalla "liian kiinni",



ja mä vaan itken ja itken, menee paremmin kun en näe häntä, silloin ajattelen jopa että saatan selvitä tästä ja en ehkä kuole vaikke ihän koskaan luokseni palaisi, mutta sitten kun näemme, että hän esim vie mua ja lapsia jonnekin ja on siellä meidän kanssa, niin mua alkaa sattua ja itkettää ja sieltä kotiin palaaminen on ihan kamalaa, teksi mieli heti soittaa perään että älä kulta jätä tule takas, mutta en mä soita enää kun on sovittu että en soittele perään vaan hän soittaa kun siltä tuntuu :(



Mietin tässä just että pitäsikö mun vetää kylmästi että ei nähdä nyt sitten, yrittää enemmän hommata itse kyytini ja koittaa todella pärjätä ilman häntä, sattuisikin vähemmän kun en näkisi enkä kuulisi hänestä,



sanoi että ei ole ketään muuta naista, ja jos jostai nsyystä tapaisi jonkun, niin kertoisi siitä itse kasvotusten minulle, en kuulisi mistään muualta,



tuon kun kuulin niin olen vapissut vaan ja pelkään että hän on ehkä kuitenkin jo löytänyt jonkun tai sitten kuvittelen häntä ja jotain toista yhdesä, miten mä selviän siitä, en tiedä mitä teen,



tää on niin kamalaa ja pahinta on tietää itse pilanneensa kaiken, olen tosiaan olut ihan mahdoton ja kamala ja tehnyt ja sanonut sellaisia juttuja hänelle jo pitkään, että on ihme että hän on näinkin kauan mua jaksanut.



Voi vittu että sattuu :(

tavallisessa elämässä. Ei toista ihmistä saa käyttää paskaämpärinä omalle pahalle ololleen, ja kun niin käy ("kun" siksi, että ihmisiähän sitä vaan ollaan) niin kannattaa olla valmis pyytämään anteeksikin...

Miksi sinä suostut paskaämpäriksi?

Mies käyttää sinua hyväkseen, tuota voisi melkein kutsua jo henkiseksi väkivallaksi ja alistamiseksi.

Me ei nähdä enää ikinä. Yhteisiä vapaapäiviä on ollut tänä vuonna 15 (laskin juu tuossa yksi päivä). Nyt mennään toista viikkoa siten, että työvuorot menee aivan ristiin, öisin nukutaan n. 5h vierekkäin, mutta minä siis nukun kun mies tulee ja mies jää nukkumaan kun minä lähden. Vielä on 1,5vk tätä samaa rataa, seuraavaa miehen työvuorolistaa en ole vielä nähnyt, mutta kuulemma on sentään jouluna vähän vapaata.



Musta tuntuu, että meidän suhde menee ihan viemäriin tässä. Kaiken lisäksi olen vielä raskaana. Pelottaa oikein, mitä meille tapahtuu. Ihan kuin jonkun kämppiksen kanssa asuisi. :(((

Mutta kannattaa myös muistaa, ettei kukaan ole yksin vastuussa toisen mielialasta. Joskus se paha olo johtuu elämäntilanteesta yleensä tai vaikkapa masennuksesta.



Meillä kävi niin, että mies kävi kiukkuisemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Saattoi mököttää käsittämättömistä asioista monta päivää putkeen. Aloin varoa ihan kaikkea sanomista ja tekemistäni, tein kotihommista yli 90% vaikka käyn töissä kuten mieskin. Pinnistin ja pinnistin myönteisen ilmapiirin ylläpitämiseksi, vaikka toinen kiukutteli kuin pahainen kakara vaikka siitä, jos panin hänen kahvimukinsa pesukoneeseen, kun hän olikin ajatellut juovansa siitä useamman kerran...



Lopulta tajusin, että tilanne, johon oltiin liuttu kuukausien myötä, ei enää ollut terve eikä minun vaikutuspiirissäni. Ehdotin miehelle, että moinen negatiivisuus ei ole enää ihan normaalia ja patisin käymään lääkärillä. Hän tietysti hermostui kamalasti, mutta suostui lopulta.



Diagnoosi: masennus.



Jos joku ihmettelee, miksi minulta meni pitkään tajuta tuo, niin sepä se on hyvä kysymys. Mies on aina ollut aika persoona, jolla mielialat vaihtelevat laajalla skaalalla, joten mökötyksiin ym. on totuttunut vuosien mittaan. Lisäksi toisen omalaatuisuuksiin tottuu vähitellen, eikä masennuskaan synny yhdessä yössä.



Kannattaa siis ilman muuta huolehtia parisuhteesta ja kuunnella samalla myös herkällä korvalla, miten kumppani voi ja jaksaa.



Ja ennenkaikkea: luopua kaikkivoipaisuuden kuvitelmasta. Vaikka kuinka hoitaisi parisuhdetta, kaikkea pahaa ei sillä voi ehkäistä. Ihmiset voivat sairastua, rakastua, vaikka mitä.

Täytyykö se kaikki sonta aina kipata toisen niskaan???

ja sit lähtee jonnekkin "hoitamaan parisuhdetta" ?

Entäpä jos miettisi sitä omaa käytöstä ihan joka päivä?? ei tulisi sitten yllätyksenä kun toisella on mitta täysi

Olen täsmälleen samaa mieltä! Ei oo aina helppoa jaksaa olla aikuinen ja aikuismainen, mutta kyllä kannattaa oppia nielemään kiukkunsa jos se ei liity puolisoon mitenkään.

kayttaa "valtaansa" sinuun, ei tolla tavalla voi vaan huikata etta no voi olla etta muutama vuoskin tassa ollaan erillaan. no mita jarkea tommosessa suhteessa nyt sitten on ? nyt mamma sa kuulostat aika hysteeriselta ja silta etta roikut kiinni miehessa epatoivoisesti. hanki oma elama! nyt hanta pystyyn ja lopetat itkeskelyn ja organisoit sulle omia aktiviteetteja ilman miesta (olkoon vaikka miten pienia mutta jotain)