Mustasukkaisuus

parisuhteessa luottamus on a ja o. Eikä pieni terve mustasukkaisuus ole paha, mutta jos se menee liittoitelluksi epäluuloksi toista kohtaan niin sitten asialle tulisi tehdä jotain. Se saatta romuttaa koko suhteen.



Me ei ainakaan olla mustiksia, joskus mies on mustasukkaisesti kommentoinut jotain työpaikan miespuolista asiakasta josta olen kertonut ja minusta se on vaan tosi herttaista ja olen kiusotellut häntä siitä.



Mutta me tiedämme että meillä on samalainen arvomaailma ja uskollisuus on molemmille ensiarvoisen tärkeä asia ja syytä mustasukkaisuuteen ei ole.

Molemmilla vastakkaista sukupuolta olevia kavereitakin eikä näistä mitään ongelmia tullut koskaan. Eiköhän se ole ihmisen itsetunnosta kiinni enemmän kuin kulttuurista... Oma mieheni kun on stereotypioiden mukaan nimittäin yhdestä " hyvin mustasukkaisesta" kulttuurista.

Vaikka mitä muita ongelmia olisikin, niin mustasukkaisuus ei ole yksi niistä. Kummankaan puolelta. Luottamuksen tosiaan on oltava 100 %, muuten ei suhde musta voi oikein toimia.



Täytyy kyllä sanoa, että välillä näkee vaunuja työntelemässä aika stereotypisen gigolomaisia ulkomaalaisia miehiä... Voi olla, että jos omani sellainen olisi, niin asia olisi eri. Mun oma mies on tuollainen kiltin perheenisän näköinen.

En ole järin mustasukkaista tyyppiä, mutta suhteemme alkuaikoina mieheni sinisilmäisyys joskus ärsytti. Suomalaisista naisista ei ollut harmia (vaikka joidenkin taholta oli varsin selvää yritystä), mutta mieheni maannaisista yhteen aikaan kylläkin. Kesti aikansa ennen kuin mies tajusi, mitä on tekeillä ja uskoi, etten ole vainoharhainen. Joidenkin oli vaikea hyväksyä, että minä, suomalainen nainen, olen voinut saada niin hyvän miehen. Miehen olisi kuulemma ennemmin sopinut ottaa vaimo omasta kulttuuristaan ja tämän jotkut tekivät meille molemmille hyvin selväksi.



Mies ei ainakaan tunnusta olevansa mustasukkainen eikä meillä koskaan ole tullut sanomista esim. miespuolisista työkavereistani.

katselin julkisilla kulkiessamme välillä seiniin ja lattiaan kun mieheni mielestä katsoin muita miehiä ja hymyilin heille :) Nyt sitten kun on yhteinen lapsi ja mies on alkanut selvästi luottamaan (alussa ei jostain syystä luottanut ollenkaan kun ei hyvin tunnettu toisiamme) niin tälläinenkin on jäänyt pois.

Aika hauska tapaus sattui kun olimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa juhlissa jossa oli paljon sukulaisiani. Serkkuni kummitäti joka on jo vanhempi nainen, alkoi flirttailemaan miehelleni, iski silmää jne. Mieheni oli ihan nolona naisen käytöksen takia :)

Onneksi.

ja sanonut, ettei kovin paljon pidä tästä. Yhdelle ranskalaisoppilaalle tuli oikein esittelemään itsensä. Joo, paukapäitä opettaessa ei kyllä hirveesti tule mieleen flirttailu...



Ja toisinpäin: luulen, että paikassa, jossa mies on töissä, on tilanteita, joissa naiset tulevat esittelemään itseään. Mutta en usko, että mies hirveästi hullaantuu kännisten naisten tarjouksista kun itse on töissä. Onneksi en ole näkemässä, hävettäisi varmaan naisten puolesta.

Jomar:

Täytyy kyllä sanoa, että välillä näkee vaunuja työntelemässä aika stereotypisen gigolomaisia ulkomaalaisia miehiä... Voi olla, että jos omani sellainen olisi, niin asia olisi eri. Mun oma mies on tuollainen kiltin perheenisän näköinen.

Et varmaan tarkoittanut kirjoituksellasi, mitä sillä ymmärsin... mutta olen nauraa räkättänyt täällä tikahtuakseni... no joo... ;) Mut ei kai kukaan tosissaan mitään syntymässä saadulle ulkonäölleen voi... paitsi tietty, jos kääntyy plastiikkakirurgin puoleen... ;)

Alkuperäiseen kysymykseen: meillä ei turhia hötkyillä ja luottamus on ehdottomasti koko liiton ja suhteen perusta. Jos ei luottamusta toiseen olisi, piruako sitä sitten yhteiseloa edes yritettäisiin?

mrs_O:

Jomar:

Täytyy kyllä sanoa, että välillä näkee vaunuja työntelemässä aika stereotypisen gigolomaisia ulkomaalaisia miehiä... Voi olla, että jos omani sellainen olisi, niin asia olisi eri. Mun oma mies on tuollainen kiltin perheenisän näköinen.

Et varmaan tarkoittanut kirjoituksellasi, mitä sillä ymmärsin... mutta olen nauraa räkättänyt täällä tikahtuakseni... no joo... ;) Mut ei kai kukaan tosissaan mitään syntymässä saadulle ulkonäölleen voi... paitsi tietty, jos kääntyy plastiikkakirurgin puoleen... ;)

Niin siis stereotypisella en tarkoittanut sitä luojan suomaa ulkonäköä vaan sitää ettei kukaan ole syntynyt " rintakarvat ulkona puserosta keskellä kylmää talvea" kulkevaksi tai kultakoruja kilottain kantaen + flirttailevan ilmeen kanssa. Suurimmaksi osaksi sanoisin, että se on se asenne, sellainen " kaikki näkee kun olen niin cool" ... Olet varmasti nähnyt näitä Helsingissä?

Ööh, siis tarkoitan, että mun on helpompi luottaa kun mies ei ole sellaisen näköinen, jota stereotypisesti pidetään pettäjä/valehtelijana. Tai ei siis yritä edes olla sen näköinen. Eipä tuo sanojensa mukaan iskuyrityksiä tyylillään juuri saakaan.

Paitsi MrsO ei olekaan Helsingistä.. No mutta kyllä noita gigolotyyppejä varmaan on teilläkin päin! :)

Kun kerran toista rakastaa, on pieni mustasukkaisuus mielestani normaalia. Muuten ei meilla kylla ole aihetta mustasukkaisuuteen, silla olemme kuin paita ja peppu seka luotamme toisiimme.

Jomar:

Paitsi MrsO ei olekaan Helsingistä.. No mutta kyllä noita gigolotyyppejä varmaan on teilläkin päin! :)

Tuo edellisen viestin kuvaus gigolotyypeistä oli niin hauska, että melkein putosin tuolilta :DDD Ja kyllä, noita tyyppejä näkyy myös täällä hämäläisessä pikkukaupungissa.

Mustasukkaisuudesta sen verran, että emme ole kumpikaan mustasukkaista tyyppiä, mies enkä minä. Kaipa meillä on perusluottamus kohdallaan. Miehellä on omat menonsa ja minulla omani, ja joskus käydään yhdessäkin. Säännöt ovat kuitenkin selvät molemmille: uskottomuus johtaa eroon. Molemmilla on siis vapaa tahtonsa ja mahdollisuus valita hyvin tai huonosti :)

Johtuneeko sitten siita etta mies on Pohjois-Amerikassa eurooppalaisessa perheessa kasvanut, joten kulttuuriset odotukset ovat aika samanlaiset kuin suomalaisellakin, mene ja tieda? Toisaalta esim. anoppini on hyvin mustasukkainen miehestaan (ja ihan aiheesta, koska apella on jopa yksi " lehtolapsikin" ). Sen olen kylla hiukan huvittuneena huomannut etta varsinkin itseani parisenkymmenta vuotta vanhemmat suomalaisnaiset ovat monesti osoittaneet kiinnostusta aika tokerostikin miestani kohtaan. Mieheni ottaa sen kylla ihan lungisti ja huumorilla, on yltiososiaalinen tyyppi ja selviaa nolommistakin tilanteista yleensa kunnialla. En tosiaankaan ole mustasukkainen tallaisista, tunnen mieheni sen verran hyvin (ja han minut) jo yli 10 vuoden ajalta, ettei ihan kevyin perustein kylla tata suhdetta ajettaisi karille. Lisaksi meilla molemmilla on huonoja kokemuksia omista synnyinperheistamme uskottomuudesta ja ajattelemme tallaisista asioista samalla tavalla.

Meilläkin on aivan terveellä tolalla nämä asiat. Molemmat osoitamme joskus jonkinasteista mustasukkaisuutta ja varsinkin minä saatan joskus pahoina hetkinä nähdä härkäsiä siellä missä on vain kärpäsiä. Mutta se menee ohi kun hetken pistän faktoja itselleni puntariin ja totean, että se onkin kärpänen eikä härkänen. =oD

Minun mies kun oli nuorempana niitä " gigolon näköisiä" . Ei nyt ihan rintakarvat pöyhöllään kulkenut, mutta selvästi tuntui kääntävän päitä; nuori, tumma, pitkä ja hoikka kun oli. ;o) Nyt mies on niin lihonut, lösähtänyt ja kasvattanut itsestään perheenisän näköisen, ettei se käännä päitä kuin kotisohvalla ja silloinkin vain jotain sanoessaan... *heh*



Mies taas on aika huonosti minusta ollut mustasukkainen. Ehkä siitä syystä, etten ole antanut aihetta. Minä kun olen sekä luonteelta että ulkonäöltä tällainen peruskiltti-naapurintyttö. :o) Muutaman kerran tosin mies on näyttänyt pahat puolensa ja kai ihan aiheestakin kun entinen poikaystäväni kävi hiukka liian tuttavalliseksi...



Menoja meillä on molemmilla ihan tasaisesti, eikä perään soitella perään soittelemisen vuoksi, asiasta kyllä jos tarvetta on. Myös baarissa käymme yhdessä ja erikseen, samoin matkoilla (erityisesti minä töiden puolesta).