" Miksi sä olet mun äiti"
Onko teillä kokemuksia tai ajatuksia aiheesta?
Meillä on vahvatahtoinen esikoinen 4,5v. Hän on viime viikkoina keksinyt että minä olen tyhmä ja kurja äiti kun en ole kuten hänen mumminsa. Mummin kanssa on kivaa, kun mummi leikkii ja antaa keksejä ja on todella siis minunkin mielestä aivan mahtava tyyppi.
Hän sanoi eilen toistamiseen että haluaisi vaihtaa äitiä ja pahoitteli että isä oli löytänyt minut hänen äidikseen eikä jotain kivempaa äitiä. Sanoin tosin siihen, että se ei olisi mahdollista koska silloin häntä ei olisi olemassa, vaan joku toinen lapsi, joka veti vähän hiljaiseksi. Kysyin häneltä, että kenet hän haluaisi äidikseen. Hän sanoi, että X:n, eli taannoisen 17v hoitajan joka kuulemma oli kiva kun leikki hänen kansaan koko ajan (eikä myös saanut minkäänlaista otetta tytöstämme, kuten harvat muutkaan hoitajat).
Itse olen kotona kolmen pienen lapsen kanssa ja välillä tuntuu että esikoisen mielestä ruoho todella on vihreämpää aidan toisella puolella.
Loukkaa hirveästi kun hän puhuu näitä asioita. Olen kertonut hänelle kuinka se loukkaa ja ensimmäisellä kerralla hän sanoi pian ihan spontaanisti " mutta äiti enhän mä sanonut etten mä susta tykkäisi" ja halasi minua.
Yritän leikkiäkin hänen kanssaan, mutta vain jakamaton täysiaikainen huomio olisi ilmeisesti riittävää hänelle. Minulla on aika tiukka kuri, pakko olla jotta asiat pysyisi näin monen pienen kanssa edes jotenkin kasassa ja jaksamisen kanssakin on välillä ollut tekemistä. Käymme kerhoissa ja harrasteissa ja kehun ja kannustan lapsiani, mutta kieltoja ja yhteenottojakin päiviin mahtuu.
Onko tätä vain siis kestettävä, vai voisiko asialle tehdä jotain? Jatkuuko tämä läpi lapsuuden? Kuvittelin jotenkin että nämä tyhmä äiti-jutut tulisivat vasta murkku-iässä...
Auttaisiko päiväkoti? Olen vähän miettinyt josko pitäisikö laittaa hänet päiväkotiin osa-aikaisesti, ehkä sitten jaksaisin olla parempi äiti hänelle lopun aikaa, tai leikkikaverit päiväkodissa korvaisivat äidin liian vähäiset leikit. Toisaalta nouto olisi juuri nuorimmaisen päiväuniaikaan, joten se toisi haastetta arkeemme.
En tiedä osaanko vasta kysymyksiisi, mutta voin kertoa oman kokemukseni asiasta ja voin todeta, että et ole ainut äiti jonka kohdalla tällaista tapahtuu. Esikoseni, kohta 6-v, oli käymässä kummitätinsä luona. Kun soittelimme kotiin tuloa edeltävänä iltana, hän sanoi ettei halua tulla kotiin. Tietenkin sanat satuttivat aluksi, mutta myöhemmin niitä mietittyäni luulen, että kuka tahansa olisi tokaissut samoin. Kuka nyt haluaakaan palata takaisin " arkeen" , kun kummitäti vie muutaman päivän aikana lasta uimaan, kaupungille, leikkipuistoon, vuokraa lasten elokuvan ja herkutellaan jokainen päivä!?! Ja tietenkin lapsi saa jakamattoman huomion joka ikinen päivä, jonka hän on kummitätinsä luona kylässä.
Itse ajattelen näin, että lapsella on oikeus tuntea tunteensa ja lapsena hän tietenkin avoimesti myös julistaa mielipiteensä. Asiasta kuitenkin kannatta jutella lapsen kanssa, että " ei hoitotätikään sinun kanssasi jatkuvasti ehtisi leikkimään, jos hän olisi sinun äiti. Hänellä on muitakin hoitolapsia, joita hän joutuu käydä hoitamassa" tyyliin.