Asioiden hengellistäminen välinpitämättömyyttä?

itse olen kokenut tätä muslimen (huom, vain Suomessa tosin, en muslimimaassa) taholta. Sitä lakkaa puhumasta, ei siinä muuta.

Hyvä kysymys,itse olen pohtinut asiaa,mutta toisinpäin...=)

Keskustellessani ei-kristittyjen kanssa tai tapa-kristittyjen tmv.en viljele kristittyjen sanontoja,silti kyllä esim.vastaukseni on kuten se olisi kristityllekin,mutta ilman kliseisiä sanoja.........ymmärsiköhän kukaan!!!???Moni kokee jo sanan Jeesus sellaseksi hihhuloinniksi,ettei kuuntele loppuun ja moni kertonut mulle ahdistuneensa moisesta sanojen viljelystä(ei tosin multa ole moista kuulleet)kyllä kaikki ystäväni ja kaverini tietävät mun olevan uskossa silti,etten sitä salaa.

Mutta helluntalaisen ystäväni (ite siis on ev.lut.)taas puhuu erittäin runsain sanakääntein nk." kristittyä kieltä" ja kertoo monelle ilosanomaa Jeesuksesta....josta taas mä olen tuntenut itseni huonommaksi kristityksi,kun en evankeliumia pahemmin levittele....ellei joku varta vasten kysy(näinkin on käynyt,kun tietävät mun olevan uskossa)ja raamatussahan lukee kuiteskin,että se olisi yksi kristityn velvollisuuksista.Näin päin minä olen asiaa pohtinut ja että pitäskö mun enämpi viljellä puheessani näitä sanoja....jaa-ah....se ei kyllä oikeen sovi meikäläiselle,mutta silti mietityttäää...saikohan tästä nyt mitään selvää taaskaan...=)

kristillisten termien viljely riippuu siitä vastaanottajasta. Toiset voivat kokea sen välinpitämättömyyden lisäksi ylimielisenä.

Eli suomalainenhan ei auta ketään eikä missään kunnolla. Minusta se moku-palstalaisen kirjoitus suomalaisten auttamishalusta oli hyvä. Uskovaisen on helppo paeta siihen, että " rukoillaan asian puolesta" .



Ensinnäkin jos mies lyö, aina ei puoliso ole valmis siitä liitosta lähtemään. Jos vaimolle annetaan ohje, että muuta pois, niin hän ei välttämättä ole sitä valmis tekemään. Tällöin konkreettista apua olisi se, että kuitenkin jaksaisi olla sen vaimon olkapäänä, vaikka kuinka kismittäisi, että ohjetta ei ole otettu vastaan.



Toisaalta jos antaa ohjeen, että lähde pois ja sitten ei ole valmis tekemään konkreettista sen eteen, että toinen saa paikan, minne mennä, niin ohjeen antaminen on yhtä tyhjän kanssa. Useimmat suomalaiset jättävätkin ohjeistuksen tähän vaiheeseen: lähde pois. Sitten kun tarvittaisiin konkreettista apua, niin sitä ei kukaan ole valmis antamaan. Sanotaan, että mene turvakotiin ja turvakodista sanotaan, että mene ystävien tai sukulaisten luo. Uskovainen voi aina sitten sanoa vielä lisäksi, että rukoillaan sen puolesta, että sinä saisit paikan, minne mennä! Miksi tämä uskovainen ei antanut sitä paikkaa itse?



Esimerkiksi on kymmeniä uskovaisia, jotka rukoilevat meikäläisten raha-asioiden puolesta. Kun hädissäni aloin Party Lite - esittelijäksi, nämä samaiset uskovaiset eivät olleet valmiita olemaan illan emäntiä. Kuitenkin he saattavat pitää Tupperware-kutsuja eli eivät ole kotikutsuja vastaankaan. Miksi näin? Omia selityksiäni ovat seuraavat: 1) olen puhunut raha-asioista niin avoimesti, että hehän eivät halua auttaa, kun kerran on ajanut itsensä vähävaraiseksi

2) he eivät voi kuvitellakaan, että matemaattinen ihminen voisi olla myynti-ihminen



Toisaalta on kaksi kysymystä itsestäni:

a) osaanko enää itsekään ottaa apua vastaan, jos sellaista joskus tarjotaan?

b) osaanko itsekään auttaa toista ihmistä, vaikka tästä asiasta välillä puhunkin? Onko minunkin vastaus vain, että rukoillaan asian puolesta?

Kirjoitukseni ei tarkoita sitä, ettenkö usko Jumalan vastaavan rukouksiin. Kyllä Jumala varmasti vastaa rukouksiin, mutta eiköhän Hänestäkin olisi kivaa välillä nähdä, että ihmiseltäkin löytyy lähimmäisen rakkautta.

Koin itte vuosia sitten,kun olin tilanteessa,että mies hakkasi ja kidutti(laitto esim.pariksi päiväksi parvekkeelle sidottuna 25 asteen pakkasessa)ja kus häntä pakoon pääsin...ovet sulkeutu edestä,jopa kristityiltä...kun itte pelkäsivät,mitä toi mies heille tekisi(missä oli se luottamus Jumalan johdatukseen????en tiedä...ehkä se ei koskenu mua)vaan sitte kuiteski yksi löyty,joka avas oven ja se oli PAKANA!!!mielenkiintosta sekin sinänsä!;)...vaan silti en uskostani luovu,vaan yhdyn täysin Jeesuksen sanoihin;en minä vanhurskaille tullut pelastusta tuomaan,vaan syntisille...........ketkä lienee vanhurskaita;nekö jotka sulki oven mun nenän edestä(kristityt)vai se pakana joka avas oven mulle..........hmmmmmmmmm!!!???...vaan tällä oven avanneella on tänäpäivänä samanlainen vankka usko kuin mullakin(ei todellakaan mun ansiosta,vaan ihan oman kokemuksensa);)

kun tuhve kirjoitit noista kutsujen järjestämisestä..



Minä ainakin tykkään tupper-, lastenvaate ym. kutsuista. Ovat sellaisia kivoja sosiaalisia tapahtumia sen myynnin ohella. Harvoin tulee (valitettavasti) nykyään kokoonnuttua muuten kenenkään kotiin niin suurella porukalla. On mukava lähteä jotain kivaa ehkä ostamaan ja samalla tapaamaan tuttuja ja vaihtamaan kuulumisia. Mutta minäkään en ole juuri osallistunut sellaisille kutsuille, kuten kynttilät ja meikit, joista ihan varmasti tiedän, etten tule ostamaan mitään. En ole niin " kynttiläihminen" , että tahtoisin ostaa niitä, tosiaan kyllä kauniita, mutta niin arvokkaita kynttilöitä kotiini, kun muutenkin lapsiperheen huushollissa on kynttilöiden poltto aika vähäistä. Enkä oikein osaa kynttilöitä polttaakaan kuin lyhyen aikaa vuodesta, juuri joulun tienoilla. Tupperin kutsut ovat siinä mielessä enemmän " kaikelle kansalle" , kun ovat kuitenkin sellaista käyttötavaraa. Ja esim. Jonathanin lastenvaatekutsuista pidän, kun vaatteet ovat enimmäkseen kotimaisia ja laadukkaita, mutta kuitenkin suht edullisia kotikutsuilla myytäviksi.

Kirjoitan vastauksen itsekkyys-keskustelun alle. Mielestäni aihe sopii paremmin sinne. Kopsaan sinne tämän vastauksesikin.

Ja olen tullut aika lailla samoihin päätelmiin... On jotenkin aika turhaa sanoa, että " Jeesus rakastaa sinua" tai " Jeesus pelastaa" , jos itse kuitenkin kääntää selkänsä. Okei, jokainen meistähän varmasti on kääntänyt selkänsä lähimmäiselle, mutta joka tapauksessa meidän on kaikkien hyvä miettiä, onko tekomme ja sanomamme eli evankeliumin kanssa ristiriidassa. Itseäni ainakin on ruvennut ärsyttämään semmonen ylhäältäpäin laskeutuva kristillisyys, joka kyllä puhuu, muttei kuuntele pätkän vertaa. Eräs (entinen?) ystäväni ei juurikaan kysellyt, mitä minulle kuuluu tai mitä elämässäni on nyt meneillään, vaan puhui suurin sanoin uskosta, koska ajatteli, että se on meille molemmille yhteinen asia. Kuitenkin vahvistui vain tunne siitä, ettei minua oikeasti kohdattu ollenkaan ja ettei tätä ko ihmistä oikeasti kiinnostanut ollenkaan, mitä minulle OIKEASTI kuuluu. Mutta niin se vain taitaa olla, että rakkaus, joka ei kosketa mitenkään ihmisen arkipäivää on sanahelinää ja taas usko ilman rakkaus-aspektia ei ole uskoa...