Paluumuutto tiedossa - mietityttää
Hei kaikki,
olemme neljän ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen päättäneet palata koti-Suomeen ensi kesänä.
Huomaan että tunnen oloni yllättävän haikeaksi vaikka seisonkin ehdottomasti muuttopäätöksen takana. Miehelläni olisi ollut vielä sopimusta jäljellä (hänen työnsä takia alun perin lähdimme ulkomaille) mutta hän itse toivoi aikaisempaa paluuta ja asiasta on nyt sovittu.
Nyt, kun tiedän, että jäljellä on puolisen vuotta ennen paluuta, olen yhtäkkiä kummallisessa " välitilassa" . Toisaalta ajattelen kovasti jo paluuta, arkijärjestelyjä (lasten koulut? päiväkodit? oma työni? mistä löytyy riittävän iso koti ja millä rahalla, perheemme on kasvanut tällä välin?) jne., toisaalta tunnen yhtäkkiä haikeutta siksi, ettätämä kaikki todellakin päättyy puolen vuoden kuluttua. Puoli vuotta, joka tänne tullessamme tuntui pitkältä ajalta - voi miten kauan se eka puolivuotiskausi täällä tuntui kestävän, kun olin masentunut ja yksinäinen! -, tuntuu nyt yhdeltä huiskaukselta.
Tiedän jo nyt, että monia asioita ja ihania ihmisiä tulee täältä ikävä, ja näen Suomenkin hiukan toisin silmin kuin lähtiessäni sieltä. Kerta kerralta Suomen-reissuilla tietyt ikävät asiat pistävät silmiin, kuten tietty ympäristön karuus, käsittämätön juomakulttuuri (humalaiset julkisilla paikoilla), tapakulttuurin puute. Toisaalta olen ikävöinyt kovasti ystäviäni ja monia tuttuja ja hyviä asioita, joten olen hiukan yllättynyt tästä surumielisyydestä, jolla nyt muuttoa pohdin.
Ja tämä " välitila" on outo - tuntuu, ettei täällä kannata enää tutustua kehenkään tai aloittaa mitään uutta, toisaalta, enhän ole vielä Suomessa.
Pelottaa myös hiukan, miten kotiäitivuosien jälkeen sopeudun taas työelämään, johon kuitenkin ehdottomasti pitäisi SUomessa ihan rahasyistäkin päästä mahdollisimman pian. Kotiäitiyden jälkeen siirtymä työelämään on iso askel, tai ainakin siltä tuntuu.
Lapsikin juuri äsken totesi (kouluikäinen),että on se sitten kamalaa mennä uuteen kouluun " siel Suomes" - hän on sopeutunut tänne hyvin ja viihtynyt loistavasti!
Onko kenelläkään paluumuuttoa pohdiskelevalla samantyyppisiä haikeansuloisia tuntemuksia?
Kommentit (13)
Muutimme neljä vuotta sitten ulkomaille minun työni vuoksi. Esikoinen oli tuolloin vauvaikäinen, ja mies lähti mukaan hoitaakseen häntä kotona. Mies lähti ekan vuoden jälkeen Suomeen töihin, koska ei viihtynyt. Minä kuitenkin viihdyin loistavasti: kiinnyin työpaikkaani, sain sosiaaliset kontaktit luotua ja olin tyytyväinen lapsen hoitojärjestelyihin.
Nyt odotan viimeisilläni toista lasta. Työsopimukseni olisi joka tapauksessa päättynyt ensi kesänä, joten otin loppuajan äitiyslomaa, ja muutimme loppuvuodesta Suomeen.
Paluu ei ollut helppo minulle eikä lapselle. Lapsi joutui jättämään tutun päiväkodin ja kaverit sekä käytännössä toisen äidinkielensä (kielitaitoa pyrimme toki ylläpitämään päivittäin mm. satukirjoja lukemalla). Edelleen hän kyselee päivittäin, miksi meidän piti tulla Suomeen ja emmekö voisi mennä takaisin. KOhta alkaa suomalainen päiväkoti, mitä väähh jännitän, koska täällä sekin systeemi näyttää olevan erilainen kuin edellisessä kotimaassamme.
Minulla ei ole vielä uutta työpaikkaa tiedossa, mikä sekin tekee tilanteestani turhauttavan. Nyt pitäisi vauvan synnyttyä myös luoda uusia sosiaalisia kontakteja ja saada arki pyörimään niin, että olen siihen itsekin tyytyväinen. Eikä ole tosiaan helppo sulattaa tiettyjä suomalaisen yhteiskunnan piirteitä ja käytösnormeja.
Enpä siis osaa muuta sanoa kuin että vaikeaahan tämä on... Käytännön järjestelyt on vain hoidettava kylmäpäisesti ja sitten hoettava itselleen, että sopeudun vielä ;)
ja ajankohtaista meille kaikille ulkomailla väliaikaisesti asuville jossain vaiheessa.Itsellä tuo näillä näkymin edessä vasta reilun vuoden jälkeen mutta silti kovasti mietityttää ajoittain. Eli silloin mulla edessä työn etsiminen mooonen kotivuoden jälkeen (kääk) ym. suuria muutoksia edessä lapsille ja vanhemmille.
Mulla heräsi mielenkiinto,kun ed. kirjoittaja mainitsi " suomalaisen yht.kunnan erikoispiirteistä" tai jotain vastaavaa joihin ilmeisesti vaikea tottua.Viitsisitkö vähän eritellä mitä nuo ovat? Olisi kiva kuulla jo Suomeen palanneen näkemyksiä siitä,mihin asioihin kannattaa henkisesti valmistautua ennen muuttoa!Ehkä se helpottaa että on edes varautunut ja valmistautunut...
takana on siis vuosi ja kolmisen kuukautta.
Asuin espanjassa kaksi ja puoli vuotta.
Siinä ajassa elämä oli kuitenkin asettunut uomilleen siellä.
suomeen muutton päätös ja muutto tapahtui viikossa.
asunto löytyi vanhasta koti kunnasta, espanjan-ruotsalaiselle miehelleni piti olla työ upm:llä, itse pääsin extrailemaan tätini työpaikalle.
1-vuotias poikamme pääsi pienen kuntamme päiväkotiin.
muutto oli järkyttävä.
kaikki järjestelyt piti tehdä viikossa.
vielä 2kk suomeen tulon jälkeen ajattelin vain että olemme lomalla.
Mikään mitä meillä asunnossa oli ei ollut meidän omaa.
pojan sänky ja syöttötuoli olivat ainoat kalusteet mitkä espanjasta siirtyivät mukana.
joulukuun alusta muutimme uudelleen ja samassa paikassa asumme vielä hetken.
perhe on lisääntynyt yhdellä pienellä miehellä.
olemme molemmat vakityössä äitini yrityksessä.
arki on siis tavallaan kunnossa, mutta tressi on kova koko ajan.
mielestäni emme vieläkään ole löytäneet paikkaamme suomesta.
olemme vieläkin vähän " odotus" -tilassa.
kaverit ovat kadonneet tai nekin mitä oli jäljellä tuntuvat kaukaisilta.
uusia ei ole löytynyt.
työ vie suurimman osan ajasta.
muutoksia on ollut reilussa vuodessa niin paljon että kaikkeen soputuminen on ollut rankkaa ja parisuhdetta koettelevaa.
tässä sitä silti ollaan.
ja toivottavasti löydämme kohta oman paikkamme suomessa.
Kylläpä teillä kaikilla on synkkiä kokemuksia. No, ei se mikään ihme ole. Kyllä Suomi tuntuu pitkän poissaolon jälkeen enemmän ulkomaalta kuin se varsinainen ulkomaa...
Ehdin olla pois Suomesta melkein 11 vuotta. Koskaan ei ollut koti-ikävä takaisin, mutta kun muutto yllättäen tulikin, niin alkoi tuntua, että onhan tässä reissattu tarpeeksi, kokeillaan välillä kotimaata. Meillä on ollut onnea. Mieheni sai työpaikan syntymäkaupungistani, missä on meillä edelleen sukulaisia ja äitinikin aika lähellä. Oli ihanaa, kun sukulaiset auttoivat muutossa ja muussa, missä tarvittiin. Pari entistä kaveriakin on ottanut yhteyttä, ja toiseenkin vasta ulkomailta muuttaneeseen perheeseen ollaan tutustuttu. Muuten valitettavasti Suomessa on vaikea löytää kontakteja. Harrastuksissa tuntuu olo aivan ulkomaalaiselta, koska harvoin kukaan tulee juttelemaan uudelle naamalle. Päiväkodissa ei tutustu toisten lasten vanhempiin, koska kaikki tulevat tuomaan ja hakemaan eri aikoihin, eikä lapset juuri leiki toistensa luona iltapäivisin.
Onneksi löysimme kivan kodin rauhalliselta alueelta, jossa ei juoppoja liiku. Mutta kyllä tämä suomen mentaliteetti masentaa. Väkivalta, ilkivalta, juopottelu, kaikki negatiivinen on lisääntynyt huimasti poissaoloni aikana, ja ihmiset valittavat aivan kaikesta.
Siis eivät tietenkään valita päin naamaa, vaan lehtien yleisönosastolla.
No, negatiiviselta kuulostaa tämäkin, mutta usko tai älä, olemme viihtyneet. Jopa ulkomaalainen mieheni viihtyy. Eskarilainen tyttö pääsi kivaan ryhmään ja on saanut kavereita, vaikka kaipaakin entisiä kavereitaan. Hän kirjoittelee ahkerasti kirjeitä ja sähköposteja entiseen kotimaahan, niin pysyy kielitaitokin yllä. Kaikkein parhaiten viihtyy kuitenkin 2-vuotias, joka sai aivan ihanan hoitotädin ja ryhmän.
No, pitkä löpinä tuli, ja loppukaneettina sanoisin, että se on aika paljon tuurista kiinni, onnistuuko paluumuutto tyydyttävällä tavalla. Tärkeää on, että löytyy mukava asuinympäristö, että ennestäänkin on muutamia sukulaisia tai tuttavia jotka voivat auttaa lieventämään kulttuurishokkia, ja että kaikki alkavat viihtyä töissään ja kouluissaan ja hoitopaikoissaan. Kaikkeen ei itse voi vaikuttaa - kuten sanoin, paljon on tuurista kiinni.
Ennen kaikkea tarkoitin sitä arjen harmautta ja ihmisten vakavuutta, jotka vallitsevat koko ajan. Suomessa toki asiat pelaavat ja aikataulut pitävät, mutta usein tuntuu, että kaikki keskittyvät vain siihen eivätkä osaa yhtään nauttia elämästä. Ihmisiltä puuttuu pilkettä silmäkulmasta.
Kaikkihan tiedämme sen, ettei suomalaisen tarvitse pyytää anteeksi ruuhkabussissa toisen tönimistä tai jutella small talkia tuntemattomille. Nämä kuulostavat kliseiltä, mutta oltuani ulkomailla muutaman vuoden olen tajunnut, miten totta ne ovat. Ja sitä yrmyttämistä päivästä toiseen on vaikea taas yhtäkkiä jaksaa.
Unkarissa, mistä tulimme, on itsestään selvää, että lastenvaunuja työntävälle avataan ovi tai jopa autetaan nostamaan rattaat muutaman porrasaskelman yli. Suomessa raavas nuori mieskin voi pamauttaa oven lastenvaunujen edestä kiinni, tai jopa ryysätä ulos siitä ovesta, jonka vaunujen työntäjä on juuri vaivalla saanut auki. Toki ystävällisyyttä ja kohteliaisuuttakin löytyy, mutta kaikkia suomalaisia ei todellakaan ole kasvatetttu siihen.
Toki on paljon muutakin, mutta nämä ovat niitä tekijöitä, jotka välillä tekevät arkipäivästä raskasta.
Paluu Suomeen jossain vaiheessa edessa. Nautin elamasta taalla ja siksi ei henkilokohtaisesti kiiretta paluumuutolle. Lasten takia palaamme joka tapauksessa kuitenkin. Ja eipa tanne ikina ole pysyvasti muutettu vaan ajatuksella, etta ollaan niin kauan kuin hyvalta tuntuu. Alkaa vaan itselle tulla ajatus mieleen, etta sita hankalampaa on paluu mita pidempaan ollaan poissa. Suoraan sanottuna pelkaan.
Suomessa on koko suku, paljon ystavia ja kamppa. Raamit paluulle siis on kaikin puolin ok. Mika ahistaa on tyly ilmapiiri. Ihmiset ei ' nae' toisiaan, kontaktia valtellaan, jengi kavelee paalle (ite siina sitten huutelen anteeksi peraan...). Jotenkin se tuntuu kauhean surulliselta. Toki voi katsoa peiliin ja yrittaa itse olla positiivinen ja ottaa toiset huomioon niin kuin muissa kulttuureissa tehdaan. Mutta olenpa yrittanyt ja itse en ainakaan sita montaa viikkoa jaksa ymparistossa, joka ei moista kaytosta ruoki. Myos lasten kannalta surettaa sikali, etta monissa muissa maissa lapsia pidetaan ihmisina ja he saavat huomiota ja arvostusta osakseen eri lailla kuin Suomessa. Ruikutuksestani huolimatta haluamme palata lasten kanssa Suomeen, koska he ovat suomalaisia ja sellaisiksi haluamme heidan kasvavan (naita muutamaa ihanaa kansallista erityispiiretta lukuunottamatta...).
No, toivon kuitenkin, etta positiiviset puolet aikanaan ylittavat
negatiiviset. Ja ainahan omalla asenteella voi vaikuttaa siihen milta
tuntuu. Ja jos ei muu auta, voihan sita kayda imemassa inhimillisempaa
ilmapiiria muualla kun oikein ahistuu...
Sisua, menestysta ja asennetta kaikille paluumuuttajille!
Hei,
palasimme takaisin Suomeen viiden todella mainion ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen. Asuimme kahdessa eri maassa. Lähdimme kolmen lapsen kanssa ja nyt palasimme viiden kanssa.
Teimme tietoisen valinnan, että muutamme kokonaan uudelle paikkakunnalle Suomessa -emme siis palanneet vanhaan, kun ei se olisi ollut samaa kuitenkaan ja lähdimmehän sieltä juuri pois - ja se on osoittautunut oikeaksi valinnaksi. Mies ajaa pääkaupunkiseudulle töihin, mutta asumme pienellä paikkakunnalla ja nautin siis siitä, ettei tarvitse kuskata lapsia joka paikkaan. Pikkupaikkakunnalla (ainakin täällä) ihmiset ovat iloisesti uteliaita ja lapset ovat sopeutuneet loistavasti. Kaikilla on kivat kaveripiirit. Opettajat ovat suhtautuneet normaalisti ja ala-asteella on opettaja, joka pitää Suomen tunteja meidän lapsille (skippaavat enkun tunnin, joka ei haittaa) Meillä on siis lapsia 13-vuotiaasta 1,5 -vuotiaaseen.
Itse olen tutustunut ihmisiin MLL-äitikahvilassa, koulun vanhempainyhdistyksessä yms. Olemme jatkaneet ulkomaiseen tapaan perheiden kutsumista kylään ja kyllä suomalaiset ovat ihan samanlaisia, kuin ulkomaisetkin -löytyy mukavia ja sellaisia, joiden kanssa ei tule niin hyvin toimeen.
Tottakai on ikävä ihmisiä entisistä ympyröistä, mutta meillä ainakin isovanhemmat ja lapset ovat ikionnellisia, kun näkevät toisiaan usein.
terveisin oma maa mansikka - muu maa mustikka
Me olemme asuneet USA:ssa neljä vuotta, kahdessa eri kaupungissa mieheni työn vuoksi. Itse olen ollut kotona, kaksi lastamme ovat syntyneet täällä. Töitä miehelläni olisi täällä vaikka kuinka pitkäksi eli halutessamme voisimme jäädä, mutta olemme kuitenkin tehneet päätöksen, että palaamme kesällä Suomeen. Toisaalta meillä on odotukset korkealla Suomeen paluun suhteen, elämä " helpompaa" , lyhyemmät työmatkat, työkulttuuri ei niin rankka, isovanhemmat + muuta apua lähellä, kavereita Suomessa, mökki, Suomen kesä, hiihtäminen... Toisaalta realistina ajattelen, että ei se välttämättä niin ihanaa olekaan kuin täältä käsin tuntuu. Suomesta lähtiessä ei ollut lapsia, nyt niitä on kaksi, miten hanskaa työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen. Mäkin menen töihin, toisaalta olen innoissani, toisaalta kauhuissani. Mullakin on sellainen fiilis, että en viitsi nyt tutustua enää kehenkään, enkä aloittaa mitään uutta.
No, katsotaan kriiseilläänkö sitä ens talvena taas paluumuuttoshokissa:-)
Minka ikaisia lapsia teilla on? Meillakin paluumuutto pohdinnassa, ja mietin miten voisi mukavalla tavalla pitaa lasten englanninkielentaitoa ylla. Jos paakaupunkiseudulta loytyisi syksylla joku paluumuuttajaporukka niin voitaisiin kriiseilla yhdessa ja hankkia vaikka muksuille joku englantia aidinkielenaan puhuva kerhonvetaja.
kiinnostaako?
Me muutimme Suomeen Kanadasta hiukan yli vuosi sitten. Lähdimme sinne komennukselle määräajaksi ja tiesimme kotiinpaluun päivän. Me kuitenkin pidimme niin paljon maasta!
Ei tätä suomalaista huonokäytöksisyyttä, ympäristön epäsiisteyttä ja alhaista elintasoa! Kanadassa asuessa muistot kultasivat Suomen. Mutta kun tulimme Suomeen totesin, että ei todellakaan " ole lottovoitto syntyä Suomessa" kuten meidät lapsena aivopestiin. Me koimme että koti oli Kanadassa. Kuitenkin kaikki sukulaiset ovat Suomessa ja se ajoi meidät takaisin.
Lapsille (alle kouluikäiset) paluumutto oli rankka. He halusivat Suomessa englanninkieliseen päiväkotiin, jossa opettajat ovat Pohjois-Amerikasta kuten myös opetusohjelma. Se oli heidän oma valintansa. Viimeksi tänään esikoinen kysyi itkien, että eikä äiti mentäisi takaisin Kanadaan. Mitä tuohon voin sanoa?
Meillä olisi mahdollisuus lähteä uudelle komennukselle vaikka heti, mutta jarruttelemme. Se vaatisi niin paljon järjestelyjä täällä Suomessa. Mutta meillä kaivertaa mielessä vielä ajatus paluusta suuren veden toiselle puolen. Eli olemme jonkinlaisessa välitilassa täällä Suomessakin nyt - emme oikein tiedä pitäisikö jo ruveta järjestämään uutta työkomennusta, sillä kaipaamme myös sitä hyvää/parempaa elämää vanhasta kotimaasta.
työkomennuksella, johon kuului luontaisetuna ilmainen asuminen ym. etuja? Tottakai silloin on elintaso yleensä korkeampi, mutta on turha kuvitella silloin elävänsä tavallisen pulliaisen elämää.
Anna02:
Me muutimme Suomeen Kanadasta hiukan yli vuosi sitten. Lähdimme sinne komennukselle määräajaksi ja tiesimme kotiinpaluun päivän. Me kuitenkin pidimme niin paljon maasta!Ei tätä suomalaista huonokäytöksisyyttä, ympäristön epäsiisteyttä ja alhaista elintasoa! Kanadassa asuessa muistot kultasivat Suomen. Mutta kun tulimme Suomeen totesin, että ei todellakaan " ole lottovoitto syntyä Suomessa" kuten meidät lapsena aivopestiin. Me koimme että koti oli Kanadassa. Kuitenkin kaikki sukulaiset ovat Suomessa ja se ajoi meidät takaisin.
Me olemme palaamassa Suomeen täältä Yhdysvalloista vuoden päästä, tätä ennen asuttu kahdessa eri maassa, välissä Suomessa. Palaaminen ei sinänsä mietitytä, kun se on koettu ennenkin, tietysti muutos tuo aina stressiä ja pitäähän sitä ruveta jossain vaiheessa suunnittelemaan tarkemmin. Täälläkin on ollut mukavaa ja hieno kokemus kaiken kaikkiaan, mutta myös paljon asioita joihin on vaikea sopeutua ja emme voisi kuvitella tänne jäämistä pysyvästi. Suomessa on paljon sellaisia hyviä puolia joita me haluamme elämäämme, asunnot halvempia, ilmainen ja hyvätasoinen koulutus, luonto( voi liikkua vapaasti metsissä), pystyy kävelemään ja pyöräilemään, turvallisempaa, korkeatasoista kulttuuria.
Paluu edellisillä kerroilla oli ihan helppoa, vieraalta tuntuu kaikki aina uudessa paikassa, muutti sitten Suomen sisälläkin ja on niitä hyviä ja huonoja puolia kaikkialla.
Olen myös huomanneet sellaisen asian että komennuksilta palaavilla ihmisillä on hankalampaa. Me olemme täällä ihan omin avuin, joten paikan rankat puoletkin tuntuu ja pääsee hyvin sisälle tavallisten pulliaisten menoon ja huoliin. Että ei tämä Yhdysvallat nyt täysi paratiisikaan ole...Mutta ymmärrän toki jos toisille tämä paikkana sopii paremmin Suomeen verrattuna, silloinhan tietysti kannattaa miettiä missä haluaa elämänsä viettää. Ei perhe, suku ja ystävät nyt pelkästään voi kupissa painaa, meillä paluun syyt ovat kokonaisuudessa.
Meilla mahdollisesti sama tilanne edessa. Haluatko laittaa sahkopostia esille niin laitan suoraan viestia....?