Miten olette kertoneet, ettei isää ole?

Olen 34-v sinkkunainen ja lapsen hankinta on suunnitteilla. Sopivaa tuttua sperman luovuttajaa en ole löytänyt ja siksi olen päätymässä 'tanskalaissetään'. Haluaisin kuulla isättömien lasten äitien ajatuksia asiasta. Miten voin riittävästi tukea lastani identiteetin kehittymisessä, kun hän tietää vain puoliksi mistä on kotoisin?

Hei,



Meillä on päälle 2 vuotiaat kaksoset, minun munasoluistani ja tanskalaisesta anonyymistä spermasta alkuun laitettuja.



Lapsemme saivat alkunsa klinikalla juri ennen tuota hh-lakia, joten ovat anonyymin luovuttajan sukusoluista.



Itse olemme ajatelleet asian niin, että kerromme lapsille sitä mukaa kun kyselevät ja jo nyt olemme jutelleet heille siitä, että yhdellä lasten kaveilla on kotona äiti ja isä, yhdellä toisella kaverilla on äiti ja muutamilla muilla on kaksi äitiä. Uskon, että koska asumme pk-seudulla ja olemme paljon tekemisissä muiden sk-perheiden kanssa, eivät lapsemme tule kokemaan omaa perhettään minään kummajaisena tai iteään ainoina tällaisessa tilanteessa.



Nimityksistä: Käytämme sukusolun lahjoittajasta sanaa "lahjoittaja" eikä isä. Mielestäni isä on nimenomaan mies joka on sosiaalisesti isänä lasten arjessa. Lapsillamme on siis kaksi vanhempaa jotka ovat molemmat naisia, ja meitä molempia kutsutaan äideiksi (tarvittaessa eteen pistetään etuminiliite), lapsillamme on siis nimenomaan kaksi "äitiä".



Tuttavaperheen 5 v. poika, jolla on myös kaksi äitiä ja joka myös nimittää heitä samoin kuin meilläkin: etunimi-äiti tyyliin, oli kysynyt toiselta äidiltään seuraavaa: (Nimet muutettu) Pojan Maija-äiti oli kertonut että pojan kavereilla eli meidän lapsillamme on myöskin kaksi äitiä, Tiina-äiti ja Sanna-äiti. Poika oli hetken miettinyt ja kysynyt sitten ihmeissään, että missä niiden Maija-äiti ja Minna-äiti sitten on! Eli pojan maailmassa on Maija-äiti ja Minna-äiti jotka ovat kaikki tarvittava hänelle. Perheestä ei "puutu" ketään, esim isää. Poika huolestui, kun kuuli, ettei kerhokavereila olekaan niitä samoja "palasia" perheessän kuin hänellä (lapsethan ovat konkreettisia). ELi: Lapsille se oma perhe on lähtökohtaisesti ainoa ja paras, tämän takia en usko että perhemuotomme tulee olemaan lapsillemme ongelma, ei heiltä puutu mitään, kukaan ei ole lähtenyt perheestä eron tai kuoleman kautta. He elävät perustilanteessa ilman ongelmia.



Identiteetistä: Uskon, että syvemmät identiteettikysymykset tulevat käsittelyyn tuossa murrosiän kieppeillä ja sitten lapsen itsenäistyessä kotoa. Silloin uskon, että jos lapselle on annettu vahvat ja rikkaat siteen oman elämänpiirinsä ihmisiin ja sukuihin ja rakennettu sillä tavalla lapsen tunnetta siitä, että hän on osa jotain suurempaa kokonaisuutta(perhe, suku, muut lähiperheet), ei lapsi tule kärsimään suuresti siitä, ettei tunne 50% geeniperimästään.

Luottavainen tässä olen taipuvainen olemaan. Kaikkeen mullistavaan mitä elämä lapsen myötä tuo tullessaan, kasvaa varmasti mukana. Ei kai tässä valmis äitikään voi olla, kun ei ole vielä raskaanakaan.



Itse kun asun ihan landella niin joudun varmasti hieman enemmän tekemään töitä sen eteen ettei muut pidä meitä kummajaisena :)

Minulla on kaksi ihanaa lasta ystävän avustuksella. Ensimmäinen odotus päättyi keskenmenoon, joten olen oikein onnellinen näistä kahdesta muksusta! Arki on melkoista huisketta ja puuhaan jos lähtee niin kannattaa miettiä tukiverkostoa tarkkaan. Samoin toki pitäisi minun mielestä miettiä myös kahden vanhemman perheiden olivat sitten hetero- tai sateenkaariperheitä. Vauva- ja pikkulapsi-arki kun voi yllättää monet vaativuudellaan. Ystävien varaan ei välttämättä kannata hirveästi laskea suurista lupauksista huolimatta. Mutta "projekti" on joka tapauksessa sellainen, että et varmasti kadu, vaikka välillä olisit niin uupunut, että tuntuu kuin kuolema korjaisi. =) Ja onhan se niin (ja kuuluukin olla), että itse vastaa ja huoltaa lapset suurimmalta osin. Mutta huonoa omaa tuntoa lasten yökylästä mummulassa ei tarvitse kokea (eikä mistään muustakaan hengähdystauosta) sillä sitä se on monen muunkin lapsiperheen arki (ja harmi jos ei ole, lapset tarvitsevat eri ikäpolvia ja luotettavia aikuissuhteita). Silmätikkuna saatat olla joistain asioista. mutta meitä on jo niin paljon, että löydät vertaistukea sekä netistä että elävästä elämästä. Aika vähän niitä "erityiskysymyksiä" yhden vanhemman perheessä on mutta toki sellaisia, että ne pitää tiedostaa ja matkan varrella saattaa tulla tähän liittyviä "tilanteita" mutta ne sitten ratkaistaan aikanaan. Jokaisella perheellä on omat ratkaistavat "tilanteensa".

jotta ei lapsen hankintaa suunnitellessaan tarvitsisi varautua hankaliin tilanteisiin ja kysymyksiin ja puolustaa omia tarkoitusperiään. Minkälaisissa tilanteissa yksinhuoltajana olet joutunut sitten selittelemään? Klinikan ensikäynnillä terapeuttikin puhui tuosta asian "tiedostamisesta". Kerroin, että kannatan avoimuutta tässäkin asiassa (lapsen alkuperä), niinkuin myös seksuaalisen suuntautumiseni suhteen. Terapeutti totesi, että asia on ihan ok, kunhan "tiedostat" sen? Ajattelen niin, että parempi puhua asioista niiden oikeilla nimillä kuin olla puhumatta laisinkaan.

niin tarkoitin edellisessä tekstissäni "erityistilanteiden" tiedostamisella sitä, että ei ylipäätään ole liian ruusuista kuvaa lapsiarjesta. Se miten se saattaa poiketa pariskuntien arjesta, niin ylipäätään se tunne ja sidos, mikä tulee joka tapauksessa lapseen, saattaa yhden vanhemman perheessä uuvuttaa ainoan todellisen huoltajan. (olipa mutkikas lause) Itse ajattelen, että on hyvä tiedostaa se voimakas tunneside lapseen, että pystyy oman sosiaalisen verkoston kautta päästämään paineita, joita vanhemmuuteen liittyy. Yhden vanhemman perheessä on pulmatilanteita, kuten oma sairastaminen ja asiointiin liittyvät lastenhoitojärjestelyt. Yksi tärkeä "tiedostamisen" kohta on kuitenkin oma asenne eli ratkaisukeskeisyyden omaksuminen. Kaiken kyllä saa hoidettua ja järjestettyä eikä ole syytä vaipua murheeseen. =) Niinkään en välitä muiden ihmisten puheista tai asenteista (ei niitä juuri ole ollutkaan) mutta ehkä on hyvä tiedostaa sekin, että ikäviä ihmisiä on aina mutta se ei liity niinkään siihen, että saat lapsen yksin. Ne ihmiset ovat vain ahdasmielisiä ja ikäviä. Niidenkin kanssa oppii kuitenkin tulemaan toimeen. Ja sekös niitä ärsyttää! =)

Minä olen kertonut lapsilleni kaiken aivan totuudenmukaisesti. Tosin meillä taisi kysymykset mennä niin päin, että miksei meillä ole toista äitiä!



Yksinhuoltajana liikun paljon myös muissa kuin sateenkaariperhepiireissä ja olen huomannut, että siellä missä äiti tekee ongelman isän puuttumisesta, siellä niitä hankaluuksia myös löytää. Jessus, naiset pitävät molempien huolimattomuudesta aikaan saadun lapsen ja sitten syyllistävät "isää" jos hän ei "vahinkoa" olisi halunnut syntyvän, vaikka naiset itse ovat kyllä harkinneet aborttia.



Perheitä on niin moneksi ja se kannattaa lapsille tehdä alusta alkaen selväksi. Jos joltakin puuttuu jotain, se on hän joka on lähtenyt lätkimään lapsen tajuttua tilanteen. Jos isää ei alunperinkään ole, häntä ei ole. Minunkaan äidilläni ei oikeastaan ole isää (no ihan pari kuukautta alkuelämässään) ja en tosiaankaan ole itkenyt menetetyn papan ja hänen sukunsa perään vaan keskittynyt siihen, mitä minulla on!

Kerroin lapsellemme ettei isää ole, kun huomasin että lapsi jaksaa ymmärtää asiasta. Sanoin vain että halusin lapsen en isää. Kerroin että halusin pikkuisen jota rakastaa. Poikani on pitkin elämäänsä (kohta 13v) kysellyt isästä, että "voinko joskus löytää isän" ja "missähän isä on nyt" Juttelemme asiasta asiallisesti ja kerron suoraan, etten tiedä missä isä on. Asiasta kun puhumme asiallisesti, poikani sanoo aina "noh onneksi minulla on sentään kaksi äitiä, vähänkö on kaverit kateellisia" = )

Poikamme osaa pitää tätä elämäänsä erityisenä ja jopa voima varana, minusta se on hienoa. Tosin ensi vuonna poikamme menee ylä-asteelle jota vähän silleen pelkään, vielä kun opettaja on pelotellut poikaamme ja koko luokkaa. Ylä-asteen raakuudella ja vaativuudella, vaikka kaipa kaikki nuoret ovat sen elävänä käynyt läpi = )

Käydäänkö siellä sitten lapsen kimppuun, erillaisen perhetaustan takia?!? En tiedä ja toivon että tulevaisuudessakin koulu menee hyvin.

Kiitos mutta itse " niputatte " noi jutut; mun tarina ei mennyt ihan noin:)

Eli puolin ja toisin yleistetään.

P.s minuakaan ei ole kukaan hylännyt.

.. lapsen on hyvä tietää isästään edes jotain/nimi.

Sateenkaariperheen elämää läheltä seuranneena, voin sanoa, että ihan samanlaista menoa ja meininkiä siellä on kuin missä tahansa muussa lapsiperheessä. Rakkautta vaan aistii siellä enemmän.



Mutta.. Kun lapsi itse joskun haluaa vanhemmaksi, nämä " kuka mun isä on" kysymykset saattavat nousta pintaan. On ehkä hyvä tietää onko olemassa perinnöllisiä sairauksia omilla biologisilla vanhemmilla tms. Samoin jos joskus sairastuu ja lekurissa kysellään, että onko suvussa altiutta esim. aivoveritulppaan, verenpainetautiin tai sepelvaltimotautiin, niin olisi ihan oman hengen takia kiva tietää.



Minusta sateenkaariperheet ovat erittäin tervetulleita tähän yhteiskuntaan, joka tuijottaa ihan liikaa jotain normeihinsa ja tabuihinsa.

Onko täällä isättömien lasten vanhempia? Miten olette kertoneet lapselle, ettei hänellä ole isää? Missä iässä, millaisessa tilanteessa ja millä sanoin? Millaisia reaktioita lapsella on ollut silloin ja myöhemmin? PItäisi ottaa asia puheeksi, mutten oikein ole vielä osannut...

Meillä oli alunperin se tilanne, ettei isää olisi ollut, mutta tilanne muuttui ja meistä tuleekin 3-apilaperhe. Mutta aikanaan pohdin että kun lapsi alkaa kysellä mistä lapset tulee tai miten on itse saanut alkunsa, kertoisin lapsen kypsyyden huomioiden rehellisesti että joku meille tuntematon mies antoi vauvansiemeniä lahjaksi koska tiesi että on paljon sellaisia ihmisiä jotka haluavat lapsia mutta joilla ei itse ole. En ehkä olisi alkanut kertomaan, ellei itse kysy.



Väestöliitolla on hauska kirja, muistaakseni Pupujuttu ja muita kertomuksia nimeltään. Siinä adoptoidaan " ulkomailta" , syödään lääkkeitä ja käytetään luovutettuja sukusoluja, siis perheitä tulee monin eri tavoin. Se voisi herättää hyvällä tavalla pohtimaan.

Hienosti keksitty; mutta mietin että mitäs sitten kun pieni lapsi onkin jo murkkuikäinen tai aikuinen ? Tai mitäs sitten kun lapsi joskus perustaa omaa perhettä? Silloin tarina vauvansiemenistä ei oikein toimi. Itse ilman isääni kasvaneena(tosin tiedän kuka isä oli) luen välillä kauhulla näitä juttuja. Minulle vauvansiemen-tarina ei olisi toiminut. Vanhemmat miettikää joskus lastenne elämää piirun verran eteenpäin. Oma identiteettini alkoi jo ennen syntymää.

lapsen ymmärryskyky ja sanavarasto syvenee. Mutta pienelle lapselle pitää puhua pienen lapsen kielellä.

Mun on aina vaikea suhtautua näihin " menetin isäni sodassa ja ikävä oli kamala eikä siksi naisten pitäisi hankkia lapsia keskenään" -tyyppisiin argumentteihin, joita paljon heiluteltiin silloin h-hoitolakia pohdittaessa. Tämä nyt tietenkin oli marginaalisesti erilainen tarina. Mutta silti: oletko puikula sitä mieltä, että olis parempi jos et olisi syntynyt? Sehän on monien meidän lasten tilanne, jotka saivat alkunsa silloin kun hoitolakia valmisteltiin ja varmuuden vuoksi isyyskanteiden pelosta klinikat suostui käyttämään vain anonyymiä spermaa.



Ja joo, sitte kun lapsi olisi ollut murrosikäinen tai aikuinen oltais varmaan puhuttu ihan luovutetuista sukusoluista... Ap nyt vaan kysyi, miten asian ottaisi puheeksi lapsensa kanssa (joka arvatenkin on aika pieni).



Edelleen, lapsi saattaa iästä riippumatta surra myös sitä tuntematonta palaa joka elämästä jäi puuttumaan, mutta vanhempien pitää kyetä lasta tässä surussa tukemaan ja rakastamaan oli kyse sitten adoptiosta tai luovutetuista sukusoluista.

Aina vanhemmat eivät ole enää tukemassa " lasta" kun ollaan aikuisia, vanhempia ei joko ole tai heistä henkisesti ole siihen.

En lukenut vietiäsi tarkasti. Joo olen tyytyväinen että olen syntynyt. Minut on tehty " perinteisellä tavalla" , vanhempien suhde ollut varsin lyhyt:)

Mutta hienoa jos joku pystyy tukemaan lasta tarpeeksi, minulla näin ei ole ollut.

anteeksi nyt provosoitumiseni mutta jotenkin tekis mieli sanoa että tässä sen taas näkee. Heterot huitoo menemään siemeniään vasemmalle ja oikealle ja sit isona itketään kun on se " isän mentävä kolo" sisällä ja mutsikin on kostanut lapselle sen että tuli raskaaksi tai muuten vaan ei ole ollut kypsä vanhemmaksi.



Ja tästä vedetään yhtäläisyysmerkkejä tilanteeseen, jossa lasta on kaivannut ja toivonut vähintään yhdestä neljään ihmistä, tehnyt tietoisia ratkaisuja ja joskus valtavia taloudellisia uhrauksia, pohtinut juurta jaksaen ratkaisunsa seurauksia, etsinyt vertaistukea ja verkostoja tueksi omalle vanhemmuudelleen ja lapselleen, miettinyt parhaita mahdollisia järjestelyjä ja keinoja olla lapselleen läsnä arjessa ja tukena identiteettipohdinnoissa yms.



Eli toisin sanoen: väärä palsta, puikula. Sori.

Joo, Puikula, tunnen ihmisen joka ajattelee kuten sinä, oli saanut alkunsa vanhempiensa lyhyestä suhteesta ja isä häipyi ennen kuin lapsi syntyi. oli miettinyt isän ja äidin tilannetta, motiiveja ja syitä siihen, miksi isä häipyi kokonaan ja miksi äiti ei kertonut edes kuka isä oli ennen kuin lapsi oli parikymppinen.



MUTTA. Parempi kohde valittaa aiheesta on toi heteronaisetn puoli, se puoli jossa on äitejä jotka on tehneet lapsen lyhyen tuttavuuden kanssa ja jotka ovat kämmänneet ja pahasti sitten sen jatkon. Eli lapsi on jänyt itsekseen miettimään ja pohtimaan miksi isä ei välitä, miksi se jätti, enkö olekaan tärkeä isille kun se jätti äidin ja minut eikä ole ollut ollenkaan kiinnostunut minun elämästäni.



Meidän lapsia ei ole kukaan jättänyt. Ja tässä piilee se suuri ero. Sitten jos mulle tulee vaimoni kanssa ero ja toinen meistä häipyy ja jättää leikki-ikäiset lapset ja toisen vanhemman eikä enää koskaan anna kuulua itsestään, sitten alkaisivat sinun ja minun lasteni kokemukset olla melko lähellä toisiaan.



Sori jos tuntuu pahalta ja että olen liian hyökkäävä, mutta aika lailla tympii tuo asioiden yksinkertaistaminen ja niputtaminen.