Olenkohan oikeasti vaativa päsmärivaimo?
Nyt tarvitsen mielipiteitä kipeästi, oma suhteellisuudentaju alkaa jo kadota.
Meillä tuore liitto, jossa yhteinen 1.3 v.lapsi ja miehellä isommat edellisestä liitosta. Tämän liiton piti olla se uusi onnellinen alku, ihana yhteinen poika ja ihana mies. Vaan totuus on se että täydellisessä pattitilanteessa jahkaillaan erotako vai ei. Kaikki muuttui vauvan tultua. Valmennuksessa ja lehtijutuista sain sen käsityksen, että äidin työpäivä on miehen työpäivän pituinen ja loppuilta vauvaa hoidetaan ja siitä iloitaan yhdessä, perheenä. Juu, eihän se sitten niin mennytkään. Näin jälkikäteen ajateltuna jonkinlainen masennus ja alavireisyys siivitti koko vauva-aikaa, vaikka lapseni ei sitä joutunut huomaamaan. Tunnen itseni edelleen petetyksi, minä teen meillä lähes kaiken lapseen liittyvän ja valitettavasti myös kotityöt.Mies nukkuu edelleen tulpat korvilla meidän makkarissa ja minä huonounisen lapsen vieressä patjalla. Jos herätän hänet liian aikaisin aamulla, koska koirat vietävä pissalle, hän hermostuu. Jos en pysty itse hoitamaan koiriani, pitäisi niistä luopua.Mies saattaa pitää vapaata keskellä viikkoa, eikä todellakaan edes tajua että lasta(aloittanut juuri osa-aikahoidossa)pidetään kotona sen vanhemman kanssa joka lomailee!Minulla ei ole harrastusta(koska en omista ajokorttia, matkani kuulemma vaan venyisivät), miehen menot ovat ilmoitusluontoinen asia.Minua eivät koske samat oikeudet päiväuniin, syömiseen kaikessa rauhassa syöttämättä samalla lasta jne. Töiden jälkeen makaa sohvalla loppuillan, johon poika menee pungertamaan isin seuraan. Mies ei ulkoile pojan kanssa saatikka yhdessä perheenä. Vauvauinti on yhteinen harrastus ja siitä olen iloinen. Nukuttaa sillointällöin pojan ym. pientä kun haluaa olla avuksi.
Pointti on se, että minusta on tullut " huono vaimo" , joka ei täytä vaimon tehtäviä. Sapuskaa en miehelleni tee, koska mikään ei kelpaa mitä pojan kanssa syödään. Vaadin ja päsmäröin, kun yritän selvitä kaikesta hommasta. Rajoitan hänen kaljanjuontiaan kahteen kertaan viikossa ja saan kyllä kuulla siitä. Miestä ahdistaa ja olen kuulemma ainoa hänen tuntemansa vaativa akka joka ei anna hänen olla sellainen kuin on.Ongelma ei ole siinä etten yhden lapsen kanssa jaksaisi, vaan hänen itsekkäästä asenteestaan. Se vaikuttaa siihen etten pysty rakastamaan miestäni vaan viha kuohuu sisällä ja hermo palaa. Ja kaikki syy on siis minussa, hän on normaali suomalainen isä(ehkä)ja minä vaadin aivan liikoja. Minun " pitäisi nyt olla kiitollinen äitiydestäni ja hoitaa hommaani" .Onko näin, olenko minä liian vaativa?
Miehen ekassa perheessä vaimo hoiti kaiken yksin ja mies tottui nuorena isänä, että lasten tulo ei vaikuta hänen menemisiinsä mitenkään. Tämä vaimo suoriutui hyvin hommastaan, kas kummaa kun kypsyi ja lähti.Ärsyttää se, että omat tarpeet menevät aina lapsen tai minun tarpeiden edelle. Lasten kanssa tehdään niitä asioita joista isä tykkää, ei lasten asioita. Syödään paskaruokaa, katsotaan telkkarista aikuisten ohjelmia esim. koska isä on niin mukavuudenhaluinen ihminen.Hän on sanonut nyt jälkikäteen että ei kestä vauva-ajan vaatimuksia, mikä on sinänsä surullista, koska haluaisin toisenkin lapsen.
Onko mun mies ihan normaali suomalainen isä ja minä huono vaimo?
Kommentit (16)
Toinen asia on tietenkin myös se kuinka tuot asiat esiin. Jos todellakin yrität päsmätä asioita niin varmasti kohtaat vastarintaa ja taktiikkaa pitää muuttaa.
Tässä sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Oletko esim. kokeillut joskus tuoda vastuita hyvän kautta etkä vain esittämällä että näin pitää tehdä?
Koita mennä sen toisen saappaisiin ja mieti mikä siellä aiheuttaa kitkaa. Korjaa se minkä voit itsessäsi korjata. Jos ei riitä niin vastuu siirtyköön äijälle. Oma ukkoni pelkäsi väsyvänsä mutta kun annoin sille tilaa päättää itse niin johan alkoi toimia.
eli vaikka mies käy töissä, niin ei se tarkoita etteikä miehelläkin ole velvollisuuksia kotona. Itse en tuollaista katselisi, ja entisenä yksinhuoltajana tiedän että lapsen kanssa pärjää mainiosti yksinkin . ja varmasti on helpompaa niin kuin hankalan miehen kanssa.
Kaljoittelua ei meillä harrasteta ollenkaan, satunnaista juhlimista kyllä, mutta krapula-aamut on mies ihan kantapään kautta todennut turhiksi. Kännäily ja pienet lapset ei vaan sovi yhteen.
En halua yllyttää eroon, mutta kyllä kannattaa nyt noihin epäkohtiin tarttua vaikka perheneuvolassa (ja jos mies on sinne haluton lähtemään, niin kertoohan sekin jo jotain siitä, miten vakavasti teidän perheen hyvinvointiin hän suuhtautuu). Tsemppiä!
Ei todellakaan minun mielestänikään ole niin, että jos mies käy töissä niin vaimo hoitaa kaiken muun. Eiköhän ne kotityöt kuulu ihan kummalkekkin ja varsinkin lapsen/lapsien hoito kuuluu myös miehelle aivan samalla tavalla kun naiselle.
ET siis mitenkään ole huono vaimo ja toivon sinulle jaksamista ja toivotaan että asiat muuttuvat ja miehesi " heräisi" tähän päivään ja asiat teillä muuttuisivat niin että sinäkin voit hyvin.
Kuten sokeritoppa tuossa sanoi, niin kyllä lapsen kanssa pärjää yksinkin.
Nyt sun kannattaa miettiä paljonko miehesi tekee todellisuudessa. Viekö ollenkaan koiria ulos, kuskaako teitä jos sulla ei ole sitä ajokorttia. Kokkaako se vain itselleen vai samalla teille?
Eikä miehesi koskaan tiskaa? Kieltääkö harrastuksesi? Oletko edes yrittänyt saada omaa aikaa vai oletko pelännyt kysyä? Onko ollut syytä pelätä, eli onko väkivaltainen?
Miesten kaljanjuonnista tehdään monissa tapauksissa ihan liian iso numero. Jos miehesi juoksee baareissa ja vetää kaksi kertaa viikossa änkyräkännin on se ongelma. Mutta jos tyytyy ottamaan vain sen verran kuin tuntee tarpeekseen saavansa niin kenen ongelma se silloin on. Vai heiluuko vauvan kanssa kännissä? Ymmärtäisin jos tekisi tuon vaikka vähän myöhemmin. Tekstistäsi saa paljon irti, mutta yhtä paljon joutuu tulkitsemaan rivien välistä. Tiedän että tietyssä " tilassa" asiat on helppo yksinkertaistaa, mutta kai miehestäsi löytyy hyviäkin piirteitä. Tai edes jotain hyödyllistä?
Eihän elämästäsi jää mitään tärkeää sen myötä että eroat? Mielestäni kanssasisaret saisivat olla varovaisempia kommenteissaan varsinkin jos puhutaan toisen erosta. Miehesi on yhden eron siis kokenut, joten kuvittelisin sen olevan helpompaa nyt hänelle kuin sinulle. Mietipä miten jatkossa ulkoilutat koirat ja hoidat liikkuvat asiat lapsen kanssa. Jos mihinkään ei tule muutosta etkä miestäsi rakasta niin pistä ulos, mutta tee päätös itse ilman leukavia kanssasisaria säestämässä siihen.
Seurakunnat järjestävät ilmaista perheneuvontaa ja toki sitä saa ainakin maksun kanssa muualtakin. Suosittelen lämpimästi. Mikäli mies ei ymmärrä sinun puhettasi ja sitä kuinka kohtuuttomasti käyttäytyy, hänen silmänsä saattaisivat aueta kun ottaisitte ulkopuolisen tahon auttamaan ongelmien purkamisessa. Kannattaa edes yrittää, koska saattaa olla että tuollaisen perinpohjin sovinistisiin asetelmiinsa uponneen miehenkin saa herätettyä vielä todellisuuteen. Harmittaa aina kuulla tällaisista tyypeistä. Minä ihmeen palveltavina kuninkaina mahtavat itseään tuollaiset äijät pitää?
Ja neljä henkilöä kommentoinut.
Saattaa olla vaikea tehdä mitään johtopäätöksiä se perusteella jos kaikkein innokkaimmat miestenlyttääjät antavat äänensä kuulua ja maltillisempi väki pysyy hiljaa.
Toivottavasti et ota onkeesi tästä häviävän pienestä ja omaan elämäänsä katkeroituneesta vähemmistöstä.
Kiitos tähänastisista kommenteista. Pitää kyllä vielä tarkentaa tätä tilannetta. Kyllähän se mies meillä asioita hoitaa, siis niitä miesten hommia ns.Kaupassakin käy ja kuskaa ja koiria kusettaa, mutta saahan siitä sitten vastaavasti kuulla valitusta.Ja pääsen minä yksinkin menemään kun vain rohkenen pyytää(en tajua miksi pelkään tuon ihimisen reaktioita, ei tosiaankaan ole väkivaltainen, joku siinä vaan on).Että kyllähän ne hommat yksinhuoltajana hankaloituisivat, mutta toisaalta tämä tilanne ahdistaa niin paljon. Tuntuu että miehelle minä olen vain välttämätön paha ja hoitaa yhteiset " perheaikamme" nopeasti, että pääsisi taas omiin juttuihinsa viihtymään. Makuuhuoneestammekin on tehnyt itselleen jo niin viihtyisän poikamiesboxin, johon minua ei tosiaankaan ole pyydetty palaamaan, enkä siksi palaa.Milloinkaan ei ole oikea hetki keskustella tilanteesta ja pariterapiaan ei tosiaan suostu lähtemään.Olen melkein varma että siitä olisi jotain hyötyä. Eli ei arvosta pätkääkään tätä liittoa kun helpompi luovuttaa. Kaljanjuonti on sellaista harmitonta 2xmäyräkoira/vko tietsikalla tissutellen ja pari kertaa kuussa joku baari-ilta. Eikä kaksin vauvan kanssa tietenkään.
Niin surullinen olo, näinkö tässä sitten kävi että minustakin tulee heti yh. En ollut tosiaan varautunut mihinkään valtataisteluun perhettä perustaessani, vaan kahden aikuisen ihmisen yhteiseen vastuuseen tästä projektista!
olen kokenut vastaavaa, tiedän mitä tarkoitat vihan ja yksinäisyyden tunteilla.
minun ja mieheni varsin tasa-arvoinen ja ihana suhde meni vessasta alas kun esikoinen syntyi. mies ei " tiennyt miten vauvan kanssa ollaan" eikä kokenut isän identiteettiään kovin vahvaksi. jätti minut vauvan kanssa kahdestaan, itse vetäytyi tietokoneelle pelaamaan. ei auttanut kun kerroin etten minäkään tiedä miten vauvan kanssa ollaan, eikä mulla oo vahvaa äidin identiteettiä, että toivoin että me olisimme yhdessä tutustuneet muuttuneeseen kuvioon ja opetelleet asiat.
musta tuli hullu nalkuttava päsmärivaimo. se pettymys, viha, ylipursuavan ivallinen suhtautuminen mieheen oli aika totaalista. soittelin miehen perään baareihin ja bileisiin ja kiljuin puhelimeen, vaadin tulemaan kotiin. krapulassa kiskoin miehen aamuvarhaisella ylös hoitamaan hommiaan, saarnasin ja vittuilin, satutin niin pahasti kuin ikinä osasin (eli suht pahasti).
erään kerran taas kiljuessani puhelimeen mies lopetti meidän suhteen. tyylikkäästi puhelimitse. sanoi ettei kestä minua, sitä millaiseksi minä OLEN MUUTTUNUT, vaikka me kuulemma oltiin sovittu ettei muututa ihmisinä laspen tulon myötä. joopa joo.
no mikäs siinä, pakkasin lapseni ja elämäni ja muutin kotoa pois ennen kuin mies seuraavana aamuna palasi kotiin. tämä olikin yllättäen käänne parempaan. mies rakasti ja kaipasi lasta (silloin 8kk), ja oli pakotettu puhumaan mun kanssa puhelimitse, päivittäin selvitin hänelle lapsen uudet kepposet ja siinä sivussa yhtä ja toista muutakin. me ei oltu yhdessä asuen juuri puhuttu (mitä nyt mutistu loukkauksia, vittuiltu ja huudettu) ja välimatka rauhoitti tunteita, saatiin tilaa ja perspektiiviä. ja yllättäen muistettiin miten oltiin joskus rakastuttu ja mikä järki meidän yhteiselossa oli ollut.
en palannut enää kotiin, mutta mies muutti jonkin ajan kuluttua mun perässä uuteen. yhteen palaamisen ehdoksi asetin perheneuvolassa käynnin, mies suostui vastahakoisesti. huomautin että lapsen syntymän yhteydessä minä kärsin 2 tunnin tikkien ompelun, että miehen on kertakaikkiaan kestettävä 1 tunnin rento jutustelu ammatti-ihmisten kanssa.
perheneuvola pelasti meidän suhteen. siellä huomattiin mm. miehen vakava-asteinen masennus. itseäni hävetti etten ollut huomannut asiaa, mutta mulla oli (keskivaikea) masennus päällä itsellänikin ja lisäksi kahden ihmisen hommat hoidettavana kun mies todellakin kykeni tasan pelaamaan tietokoneella ja ryyppäilemään. miehen masennuksen totesin vielä lääkäri ja hän sai asianmukaista hoitoa. taivas aukeni, mä sain mieheni takasin, ja lapsi sai itselleen normaalin isän.
no joo.. en tiedä onko miedän tilanteissa kuinka paljon samaa. sen tiedän että sinä et huviksesi nalkuta ja päsmäröi. ei kukaan HALUA olla sellainen. minua aikanaan suututti todella paljon se, että mieheni täydellisellä tekemättömyydellään, haluttomuudellaan, saamattomuudellaan pakotti minut hukkaamaan oman rennon ja lupsakkaan itseni ja muuttumaan pää punaisena huutavaksi kotivääpeliksi. inhosin itseäni sellaisen kutakuinkin yhtä paljon kuin silloin inhosin miestä.
Itsekkin luin tämän ketjun noin niinkuin suunnilleen, mutta en edes viitsinyt kommentoida, koska tuollainen on niin vierasta omassa perheessäni. En jotenkin tiennyt mitä kirjoittaa.
Tiedän että mieheni on oikea aarre, ja se vielä korostuu kun tälläisia juttuja lukee.
Sanon, vain että ei tuollainen ole hyvää ja tasapainoista perhe- elämää, ainakaan miten me sen käsitämme.
Meillä molemmat kantavat tasapuolisesti vastuuta kaikesta. Mutta se on kyllä pakkokin, koska olemme molemmat kodin ulkopuolisissa hommissa ja hoidamme siitä huolimatta lapsen kotona. Kun jompi kumpi töissä tai mies opiskeluissa niin toinen hoitaa poikaa.
Kumpikin tekee kotitöitä, hoitaa lasta jne.
Noh, on toki tiettyjä kotitöitä joista toinen tykkää enemmän, niin tekee. Esim imurointi on miehen hommaa, pyykkäys mun jne. Noin niinkuin yleensä, mutta nämäkin vaihtelee tarpeen mukaan. Ikinä ei ole tarvinnut riidellä kotitöistä.
Jo silloin kun minä olin pelkästään kotona, niin vastuu kannettiin yhdessä. Yöheräilytkin yms.
En ymmärrä lainkaan sitä, että usein nainen on se joka ottaa viimekädessä vastuun ja mies voi laistaa.
Yhdessähän perhe on perustettu, yhdessä siitä myös pidetään huolta.
Ei perheen mikään rasite pitäisi olla, vaan ilon aihe. Mutta tottakai sitä silti kaipaa omaakin aikaa ja sitä sitten järkätään molemmille tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan.
Tsemppiä ap: lle mitä ikinä teetkin, äläkä missään nimessä ala syyttämään itseäsi!
Niin, tutulle todella kuullostaa. Minä aloitin aiemmin tänne tuon " Parisude ahdistaa" -ketjun. Eipä ole mikään muuttunut. Puhuttu ollaan miehen kanssa monet kerrat ja puheen tasolla asiat muuttuvat kauniiksi. Sanahelinäksi se sitten jääkin.
Minä inhoan itseäni, osaan olla niin ilkeä välillä. Kuten Vaimokekko tuossa kehoittikin, on hyvä mennä itseensä ja katsoa eiliin ennen kuin syyyttää. Kuinka hel**tin monta kertaa sinne pitää katsoa? Kuinka monta kertaa yrittää ymmärtää, yrittää korjata omaa asennetta ja käytöstä? Kuinka paljon itkeä yksin ja edelleen yrittää?
Tsemppiä ja voimia aloittajalle! Itse tiedät missä voimiesi rajat menevät. Kuitenkin aina erotessa lapselta rikotaan perhe.
Minä ehdottaisin kieltäytymiskommentteja mieheltään kuulleita ihan kylmästi varaamaan ajan ja ilmoittamaan siitä miehelle. Ja vaikka sitten valinta: joko teet tämän perheemme koossapysymiseksi tai sitten minä lähden. Jos elämä ja parisuhde on silkkaa p***aa, en suosittele sellaisessa elämistä kenellekään. Kyllä siinä paatuneinkin omaannapaantuijottaja varmaan havahtuu, jos vaimo vaatimalla vaatii ja tekee pelin selväksi. Uskoakseni juuri kukaan mies ei ole innoissaan menossa mihinkään terapioihin. Mielestäni kuitenkin on typerää ja turhaa lähteä eroamaan ilman että edes kokeillaan ottaa mukaan ulkoupuolista välienselvittäjää.
Viime yönä saatiin sitten kunnon keskustelu käytyä. Miehen mielestä hän ei saa olla oma itsensä minun kanssani ja kotonaan, vaan vaadin häntä olemaan miljoona kertaa parempi. Hän pyysi minua vertaamaan itseään mielummin normaaleihin isiin kuin täydellisiin. Valitettavasti minun kaveripiirissäni nuo kadehdittavan käsittämättömät tasa-arvoiset parisuhteet ovat vallalla ja niistä tulee niin paha olo, etten halua niistä mitään kuulla. MIehen mielestä ne ovat vähemmistö, mene ja tiedä.Jälleen kerran lupasin koittaa olla vaatimatta niitä asioita, joihin en voi vaikuttaa. Mieskin sitten vastaavasti tehdä jotain paremmin. Puhuttiin negatiivisuuden kehästä joka pitäisi saada jostain kohti poikki ja minä muutin takaisin makkariin. Saisin kuulemma nukkua päikkäreitä, käydä yksin jossain jos vain sanoisin. Tuli hyvät fiilikset tuosta keskustelusta, vaikka tiedän että kun seuraava riita tulee, samat asiat lävähtää syytöksineen taas esiin. Mies ei ikinä tule hahmottamaan tätä vastuun jakautumishommaa vaikka kuinka yrittäisin sitä selittää. Kun menen kokopäiväisesti töihin taas, tiedän kantavani päävastuun myös siivouksesta ja lapsesta.Sen kestän jos saan jotain tilalle, rakkautta, välittämistä ja arvostusta. Toisen lapsen tulo jännittäisi, onneksi on hyvä mummi ja kummi.Ero surettaa molempia ja varsinkin lasta kävisi kummallakin sääliksi. Mies on kuitenkin hyvä lapsen kanssa, sen ajan kun on ja poika on ihan hulluna isäänsä. Sanoi myös, että mun pitäisi jaksaa olla kärsivällinen, että kun lapsi on isompi isä kyllä ottaa reissuillensa ja homminsa mukaan. On kyllä isompiensa kanssa paljon, kuskaa harrastuksiin jne.Sen tiedän että jos jään, mun on hyväksyttävä tuo ihminen sovinistisena, epätäydellisenä ihmisenä ja lakattava kiusaamasta itseäni vertailemalla muihin perheisiin. Pikkasen tekee tiukkaa tällaisena piilofemakkona, joka näkee punaista noista 50-lukulaisista ohjeista, että mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin.Kaljamäärä on munkin mielestä suuri perheelliselle miehelle. Hän perustelee sen niin, että se ei ketään häiritse, lapsi on nukkumassa, ei muutu hirviöksi eikä häiriköi ketään. Se on kyllä totta.En vaan käsitä miten voisin lakata syyllistämästä, joka on vaatimisen kamalin muoto. Kyllähän sen teoriassa käsittää, että jos näkee että toinen yrittää tehdä jotain hyvin, pitää itsekkin vastata siihen ja niin saadaan se positiivisuuden kehä pyörimään (mikä meilläkin pyöri ennen lasta).Mutta käytäntö...miten te naiset pystytte hillitsemään itsenne ja nielemään vihanne ja olemaan silti mukava kumppani?????Saisikohan sitä paremman kumppanin, kun ekaks saisi itsensä hillittyä mukavaksi? Kai se toinen sitten haluaa olla mukavalle mukava...
Ihana kuulla toisten tarinoita, niistä saa voimaa :)
Olen kans pohtinut kuinka hillitä itsensä,mutta se on hyvin vaikeaa.Minulta vaaditaan luottamusta mieheen,joka ei koskaan pidä lupauksiaan vaan istuu baarissa.Olen yrittänyt olla hiljaa,mutta vaikeaa se on kun pettymyksiä tulee siitäkin huolimatta.Erosta ei voi edes puhua,kun mua syytetään sitten ymmärryksen puutteesta tai että on toinen mies kuvioissa.Jos lakkaan kyselemästä,lakkaan välittämästä...miksi sitten jatkaa?
Hei Mantsu,
tunnistin niin itseni tuosta kirjoituksestasi, olen kuulemma kaiken napa ja nalkuttava vaimo, jonka suu käy lakkaamatta...juu.
Mieheni olen huomaanut aika hiljaiseksi eivätkä hänen juttunsa oikein piristä aivotoimintaani eivätkä ainakaan käynnistä keskustelua mistään.
Jos miehesi on tuollainen kuin miksi häntä kuvailit, niin kerro hänelle faktat: miltä tuntuu ja mitä häneltä odotat, puhu suusi puhtaaksi.
Ei äiti voi yksin hoitaa vauvaa, siinähän tulee ihan höperöksi ja tunteet toista kohtaan kuolee varmaankin aika nopeasti.
Jos miehesi ei ala muuttumaan niin kannattaa varmaan sitten miettiä, että mitä elämältäsi haluat, onhan sinullakin oikeus omaan elämään vaikka lapsi, koti ja perhe onkin.
Tsemppiä! Kyllä me naiset vaan muuten aina pärjäämme!
Voi hyvänen aika - miehesi kuulostaa varsinaiselta keskenkasvuiselta ääliöltä. Toisin sanoen minun näkökulmastani, joko alkaa kiinnostua perheestään tai sitten ulos. Perheen perustaa kaksi AIKUISTA, vastuuntuntoista ihmistä - mitään muuta ei mieheltä tarvitse sietää. Yhtäläisesti molemmat aikuiset ovat vastuussa lasten ja koko perheen hyvinvoinnista!
Vaikea kommentoida kun ei tiedä paljonko miehesi tekee töitä esim.
Kyllä vaimon tehtävä on pitää kotia pystyssä ja miehen käydä töissä.