Kuoleva vieraantunut isäni ja omat lapset...
Hei.
Sainpa juuri täysin tyrmääviä ja puuduttavia uutisia: isäni, joka lapsuudessani oli alkoholisti javäkivaltainen ja jota en ole nähnyt pariinkymmeneen vuoteen, tekee kuulemma kuolemaa. Keuhkosyöpä etäpesäkkeineen. Sairastanut keväästä saakka (virallisesti). Olen pitkään ollut sitä mieltä, etten juuri välitä, elääkö vai onko kuollut, koska hän valitsi olla olematta lapsiinsa yhteydessä. Muttamutta... Ihmisiä tässä vain ollaan ja tuon uutisen kuultuani tuli heti tunne, että haluan nähdä hänet. Päätin mennä katsomaan ja työstän tätä asiaa sitten itse tykönäni siltä pohjalta.
Nyt ajatuksia kaihertaakin se, että entäpä omat lapseni. Antakaa neuvoja, hyvät ihmiset, miten menetellä - vienkö heidät katsomaan vaaria, jota eivät ole koskaan tavanneet ja joka nyt on kuoleman kielissä...? Mikä on " oikein" ja parasta? Pitäisikö ensin käydä itse yksin ja katsastaa tilanne... (Etäpesäkkeitä aivoissa, mutta tällä hetkellä pystyy kuulemma puhumaan, jalat eivät toimi...) Ja toisaalta, miten traumaattinen voi tällainen kokemus olla...? Siis olosuhteet huomioonottaen. Vaari ei ole heille tuttu ihminen. Mulla on siis 3 poikaa, jotka nyt 11v, ihan pian 8v ja kuopus 3,5v. Nuorin ainakin voi olla liian pieni?? Mutta toisaalta, mitä jos toiset kaksi näkevät vaarinsa ja nuorin ei??
Pahaa tekee...
Saimme tavata miehen isän eka kerran viime maaliskuussa, lapsemme ei ole koskaan häntä nähnyt, minä kerran 10v sitten ohi mennen.
Lapset ovat aivan haltioissaan papastaan, onhan hän heille ainutlaatuinen. Mies on selvästi helpottunut, tätä hän on halunnut jo pitkään, ei ole vain uskaltanut kohdata isäänsä. Kovin pappa on muuttunut, kaikkea muuta mitä 20v sitten, ihminen muuttuu, uskottava se on.
Miehelläni ei ollut pari vuotta sitten mitään intressejä kohdata isäänsä, saatikka soitella tai lähetellä kuvia lapsista.
Syy tähän moninainen lapsuudesta...en voi kun kuvitella, jotain anoppi ja mieheni miehestä kertoneet.
Teillä ilmeisesti niin ettei isääsi ole kiinnostanut pitää yhteyttä?
Meillä on samanikäiset lapset kuin teillä, mutta erilainen tilanne kuitenkin, meidän papalla ei vakavaa sairautta, joten vuosia jopa kymmeniä vielä jäljellä.
Jos haluat kysyä neuvoa,
minä suosittelisin että lapsesi saisivat tavata (halutessaan?) pappansa?
Kerran täällä eletään...
Itselläni on vaikea äiti-suhde, on/off jos niin voisi sanoa.
Oma isäni kuoli syöpään 8 vuotta sitten,
olimme isän kanssa etäisiä, oikeastaan koko lapsuuden, saattohoidon aikana saimme puhuttua, itkettyä ja naurettua.
Olen niin onnellinen siitä mahdollisuudesta..
Voimia sinulle, mitä ikinä päätätkin, olet kovan paikan edessä.