Auttakaa, kun menen puihin

Meillä on kohta kolme alle nelivuotista :) eli meistä tulee komilapsinen perhe ja nyt siis kaksi lasta. Välillä mietin, mitä hemmettiä menin tekemään, kun puhuin miehen kolmanteen ja kun se vielä tärppäsi.... Toisaalta tulee hetkiä, kun tuntuu, että olempahan ainakin saanut olla " tarpeeksi" raskaana ja oikeastaan näin on hyvä. Olen itsekin jo keski-ikäinen ja jaksamista mietin välillä, mutta otan päivän kerrallaan.



Kyllä minusta syvällä sisälläni tuntuu oikein hyvältä tulla kolmen lapsen äidiksi ja uskon lapsenomaisesti, että kyllä kaikki järjestyy ja minä jollain tavoin (mieheni tuella jne.) taituroin läpi sen vauvan ensimmäisen vuoden(, joka minusta on se rankin osuus).



Vaikea se on toiselle sanoa, että siitä vaan, mutta sanon silti :) Kaikilla haaveilla ja toiveilla on kääntöpuolensa ja se ei-niin-ihanuus. Kolmen lapsen kanssa arki voi olla välillä rankkaa, mutta varmasti myös oikein ihanaa - kaikkea ja kumpaakin varmasti saa ja hiljaista ei tule olemaan. Minusta on ihanaa, että on talo täynnä elämää ja elämänmakua :) - siis lelua, sotkua ja lasten jälkiä. Vaikka kyllä se välillä riepoo aivan kamalasti! Olisi ihanaa, kun talo olisi hetken siisti.... mutta pois en vaihtaisi kahden aikuisen möllötykseen!

kiitos, jotain tuollaista halusin kuullakin.

Jos vielä joku muukin jaksaa myöhemmin oman näkökantansa laittaa.



Tuntui mukavalta " kuulla" etten ole ainoa mahdollinen tulevan isohkon perheen äiti, joka ei välitä vauva-ajasta. Tuttavani, joille olen kertonut mahdollisesta tulevasta lapsesta, sanovat kaikki heti, että juu kyllähän ne vauvat on ihania. Naamani aina venähtää, kun mielestäni se eka vuosi (ehkä vähän tokakin) on juuri se vaikein asia, mikä tökkii nytkin. Ottaisin isompia lapsia tältä istumalta lisää, mutten ole oikein vauvaihminen. Johtuu tietysti myös siitä, kun ekat lapsemme ovat olleet vaikeahkoja vauvoja.

Tunnen itseni oudoksi, mutta juuri nuo raskaat alkuajat pelottaa eniten.

Mieskään ei ole vauvaihminen, häntäkin hirvittää jaksamisemme. Salaa olen toivonut vahinkoa, sitten ei tarttis näin otsa rypyssä miettiä eri pointteja, mutta se ole mahdollista meille.

Meilläkin on jo 2 lasta, juuri 6 ja 4 vuotta täyttäneet poika ja tyttö. Ikää sekä minulla että miehellä tulee tänä vuonna täyteen 31v. Iän puolesta siis olisi vielä muutama vuosi armonaikaa jäljellä, mutta... Olen haaveillut kolmannesta lapsesta kuopuksen vauva-ajoista lähtien ja salaa välillä toivonut jopa vahinkoa : / Järkevästi ajatellen ihanteellisin ajankohta vauvan syntymälle olisi vuoden 2008 ensimmäinen puolisko eli vauva syntyisi juuri sopivasti ennen kuin esikoinen aloittaa koulunsa. Olemme puhuneet monesti asiasta ja mies on tähän asti hannannut vastaan. Nyt kuitenkin noin kuukausi sitten hän otti itse asian puheeksi ja olisi ollut heti valmis yrittämään. Asia hämmensi minua melkoisesti. Ensin olin noin viikon koko ajan typerä onnellinen hymy huulilla, mutta sitten jostain mielen sopukoista alkoi epäilyksiä hiipiä mieleeni. Olen yhä varma siitä, että haluaisin kolmannen lapsen, mutta oma jaksaminen on alkanut epäilyttää kuten myös asunto, auto ym. muut asiaan vaikuttavat seikat. Sekä yhtenä suurena huolenaiheena veljeni (aikuinen yli 30v. mies), joka on alkoholisoitunut, äkkipikainen tappelupukari, joka pitää minua hereillä joka viikonloppu humalassa ollessaan = ( Saattaa soittaa minulle monta kertaa yössä ja toisinaan tilanne hänellä voi olla niin " räjähdysherkkä" , että minun pitää yöllä lähteä ajelemaan n.40km hänen luokseen tarkistamaan ja rauhoittamaan tilanne. Ja mukamas estämään häntä tekemästä itselleen mitään tai hajottamasta paikkoja esim. asunnossaan. Ehkä oma moka, kun olen " aina saatavilla" , aina kuuntelemassa hänen murheintaan ja tukemassa selvitymisessä vaikeudesta toiseen. Asia kuluttaa minua valtavasti, olen muutaman kerran sanonut hänelle, että älä tänä yönä soita, mutta eipä hän sitä kovin humalapäissään muista. Jos laitan puhelimen kiinni, hän soittaa miehen puhelimeen ja jos sekin on kiinni hän saattaa jopa hypätä taksiin ja olla hetkessä ovemme takana, kun en vastannut = ) Eli tässä siis mietityttää myös hänen suhtautumisesnsa asiaan. Jos nyt tulen raskaaksi ja kerron hänelle uusia ehtoja meidän välisiin suhteisiin/ yhteydenpitoihin, niin miten se häneen vaikuttaa? Hänestä tulee yhä yksinäisempi ja katkeroituneempi, ja jostain kumman syystä sitten minä tunnen olevani siitä vastuussa = ( Ymmärrän toki, ettei kukaan muu varmaan ajattele asiasta niin, mutta... Tätä on kuitenkin jatkunut jo kohta 3 vuotta lähes joka viikonloppu.

Eli hän valvoittaisi minua vauvan lisäksi, niin miten jaksaisin? Voinko luopua haaveestani hänen vuokseen? En varmaan ja ymmärrän kyllä ettei minun edes pidä. Mutta vaatii rohkeutta toteuttaa tälläinen haave.

Sitten taas on hetkiä, jolloin olen 200% varma asiasta että haluan lisää lapsia. Kuten tänä aamuna, joilloin 4 vuotias tyttöni otti kasvoni pienten käsiensä väliin ja sanoi; Äiti sinä olet niiiin ihana, juuri tälläisen äidin minä halusinkin = )

Olen siirtänyt toisen lapsen hankintaa jo vuosia. Ensimmäinen täyttää tänä vuonna 8 vuotta. Mies on ollut jo pitkään vauvakuumessa ja nyt pillerit jätetty pois. Alkaa tuo vauvakuume pikkuhiljaa itselläkin puskea päälle, kun tänne jo eksyin. Ensimmäisen kanssa oli epävarmuutta pitkin raskautta. Minulla on oma hevonen, joten sekin huolettaa, että kuka ratsastaa kuukausia jne. Toivottavasti täältä saan tukea tähän projektiin ja ehkä samanlaisia kokemuksia. Minulla ikää 32, joten hirvittävän paljon pitemmälle ei tätä vauvan hankintaa viitsi enää venyttää. Päätös on nyt tehty, mutta samanlaisia tuntemuksia varmasti tulee täälläkin tai sitten ei. =)

ja kuudes harkinnassa (nykyisen mieheni kanssa yhteinen, toinen harkinnassa)

Meilläkin mies kuumeilee, minä järkisyistä voin sen toisen yhteisen alulle saattaa mahd. pian koska ikää alkaa olla ja haluan tämän vaiheen elämästä pois päiväjärjestyksestä;-)

Aina kun olen vauvakuumeessa odotellut kuukausiakin positiivista tulosta olen ollut murheesta sekaisin negatestistä jne. mutta kun se odotettu/toivottu plussa on tullut on fiilikset joka kerta ollut ristiriitaiset..

Kuinka jaksaa, mitä tuli tehtyä jne. Mutta vanhana konkarina voin kertoa, että jokainen lapsi on pian ottanut jo raskausaikana paikan elämässäni, synnyttyään pelot ovat olleet turhia, jokaista lasta on kerennyt rakastaa ja hoitaa yms. Sairaudetkaan ei ole minulla tuntemattomia ja siitä huolimatta ollaan pärjätty hyvin ja nyt tosiaan toinen yhteinen lapsi suunnitelmissa..Mutta nyt on tosiaan joka aamu väsyneenä tunne etten halua/jaksa kaikkea alusta, haluan töihin, haluan palkkaa ja ja ja lista olisi loputon, välistä taas tuntuu, että viis materiasta, elämä itsessään on vain tärkeää. Hämmentäviä tunteita, mutta se kait on elämää, minä olen ajatellut että mitä tulevaisuus tuo tullessaan, niin sitten niin on tarkoitettu ;-))

Ja ehkä jopa kuuluu asiaan pikkasen, samalla lailla kuin näyttelijöillä ramppikuume tai naimisiin mennessä mietitään hetkeä ennen että ihanko oikeesti tää on oikea ratkasu =)



Miten sen nyt sanon..jotenki musta on ihan hyväkin ajatella asioita joka kantilta, mutta toki niin ettei nyt ihan kokonaan unohdu sinne stressin alle!



Itse olen aina halunnut monta lasta mutta silti sitä aina miettii kaikkea =)



Meille nyt tulossa kolmas..ja päivä kerrallaan katsotaan mitä elämä eteen tuo! Tsemppiä sinne !!

Itse kuulun siihen joukkoon joka analysoi kaikkea ja oikein yli kaluaa asiat :D Olen muutaman vuoden päästä nelikymppinen ja mies taas muutamia vuosia nuorempi. Hänellä on kauhea vauvakuume ja itse taas mietin asiaa joka kantilta niin, ett saan itseni aivan höperöks... Vauvat on ihania, mutta ihanampaa musta on kun lapsi kasvaa ja voi touhuta sen kanssa kaikkea ja jutella...



Asioilla on aina tapana järjestyä. Ainakin niin uskon itse... kuitenkin.



SYYSVILJA: Mä olin ostanut hevosen just puol vuotta ennen raskautumista ja multa kiellettiin ratsastus heti ekan ultran jälkeen. Teimme sen yksityisellä ennen neuvolan ekaa ultraa. Istukka oli kohdunsuulla... Kyllä siinä oli hetken aikaa ihmeissään ja yritin varovasti ratsastella, kunnes mies kuuli ett heppani oli maastoretkellä säikähtäny ja kynnettiin ojan pohjaa... Onneks oli talvi, ettei pahemmin käynyt. Mutta säikähdin itsekin ja ymmärsin lopettaa siihen. Hankalaa tilanteessani oli se, ett silloin olin muuttanut kauas kotoa pienelle paikkakunnalle ja en tuntenut oikeastaan ketään. Enkä tiennyt muita hevosihmisiä kuin ne, missä hevoseni oli.



Asiat kuitenkin järjestyi oikeastaan " itsestään" ja sain hevoselle valmentajan/ratsastajan, joka meni sillä min 3krt viikossa. Loput kerrat juoksutin tai irtohypytin itse. Mä jouduin itse olee lähes tasan vuoden pois heppani selästä. Mulla kävi hyvin, ett tää ratsuttaja kävi kuitenkin valmennuksis ja parit pikku kisat sillä, vaikkei silloin halunnut kilpailla.



Toisaalta eräs tuttu taas hoiti hevosen koko raskausajan yksin ja vain joskus joku ratsasti sillä. 1-2 krt/vko. Muut päivät juoksutti ja irtohypytti. Eli kyllä se heppa hoituu :D Ja voithan sä vuokraa sitä jollekin esim 3krt/vko, jos et halua maksaa siitä kellekään, kuten mä jouduin tekee.



Nyt oon miettiny samaa, ett mitä tällä kertaa, jos yritettäs toista. Nyt kuitenkin meillä on jo yks lapsi... miten aika riittää?! jne. jne. Pohjimmiltaan kuitenkin uskon, ett kyl se taas hoituu jotenkin :)

Meillä on kaksi poikaa 03/01 ja 05/05, tiedän, tai ainakin luulen tietäväni, että haluan kolmannen lapsen. Miehellä on vauvakuume, ja jotenkin minua on alkanut ahdistaa hänen vihjailunsa =(



Eniten pelottaa oma jaksaminen ja kakkosen suhtautuminen. Poika oli aika haastava vauvana, huusi päivät ja yöt läpseensä, eikä vieläkään nuku öitään. Pahimmillaan herättiin yli 20 kertaa/yö. Poika on myös hyvin herkkäuninen, eli mietin, että huutako meillä poika+vauva yökaudet. Yhä edelleen poika on haastava, tempperamenttinen, mutta oi niin ihana pakkaus, lisämakunsa tuo uhma, joka on kestänyt jo jonkin aikaa ja on tosi raskasta (pojan uhma on hyvin kokonaisvaltaista ja rajua) Jotenkin mietityttää, että mitä pieni poika sanoisi/suhtautuisi uuteen perheen jäseneen, joka veisikin paljon äidin aikaa ja huomioita. Viehän esikoinenkin, mutta ikää hänellä on sen verran, että tarpeet ovat erilaiset kuin pienellä vauvalla.



Toisaalta ehdottomasti haluan vielä yhden, mutta en ehkä ihan vielä, nyt haluan nauttia näistä kahdesta ihmeestämme...silti välillä käy mielessä, entä jos???



Mareila