isän alkoholismi.
oma isäni on juonut siitä lähtien kun olin pieni.
Olen siis lapsuuteni nähnyt kännäystä,on rampannut kännivieraita,olen joutunut kulkemaan isän ja äidin mukana ravintoloissa yömyöhään kun ovat kännänneet.
Olen kuullut ja nähnyt kun isä haukkuu äitiä ja meitä lapsia,käynyt käsiksi äitiin ja minuun.(on ottanut veitsen ja jälestänyt minua ja uhannut " näyttää" minulle)
Olen piilotellut veitsiä ja valvonut öitä ettei isä vaan tee äidilleni mitään,ja ollut välissä huutamassa ja itkemässä ettei kävisi äidin kimppuun... olin silloin ala-aste ikäinen.
Myös isosiskoni asui silloin kotona.
Onko muita joilla näin?
isäni on juonut nytkin viikon putkeen, ja äidillä oli taas kädet täynnä mustelmia...en tajua miksei se lähde.
Onneksi olen itse päässyt pois,ja minulla on mies ja kaksi lasta.
Traumoja on jäänyt,sitä ei voi kieltää.
Kommentit (9)
muuta kuin kun olin raskaana,inhosin sitä kun mieheni joi.
kait sitä oli jotenkin herkempi silloin.
nyt otan itsekin kyllä,ja käyn kapakassa tuulettumassa,mutta sehän tietenkin on ihan eriasia kuin isäni juominen.
En minäkään itseäni känniin juo lasten edessä ja nähden, silloin tällöin kun otan, otan sen minkä otan kun he ovat jo nukkumassa.
ei jättänyt minulle mitään traumoja kaljaa/siideriä kohtaan,tiedän etten ikinä tule samanlaiseksi kuin isä.
isä on rakas ja läheinen,mutta vaikea on unohtaa kaikkia asioita,osan olen jo unhoittanut, ja en mieti niitä enää.
Synnyin onnelliseen ja uskonnolliseen kotiin (ainakin ulospäin näytti siltä). Isä ja äiti oli naimisissa... No alkoipa tapahtua, isä alkoi soitella toisille naisille, pitää niiden kuvia lompsassaan ym... Äitini ei kestänyt sitä hetkeäkään ja niimpä he kovien riitojen päätteeksi erosivat kevät talvella v- 1992. Olin silloin jotain 9 tai 10v. Noin vuoden kuluttua äitini löysi fiksun miehen, joka oli myös uskovaisista piireistä, mutta taustaltaan rappio-alkoholisiti. Menivät naimisiin v 93. Asuin silloin äidin kanssa ja alku näytti lupaavalta. Äitini alkoi odottaa vauvaa.... Sitten pikkuhiljaa äijän ote alkoi livetä ja matka entiseen paskaan oli valmis. Muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva, joka tällähetkellä on jo 12 vuotias nuorineiti, pakkohuostaan otettiin. Minä halusin takaisin kotia isäni kanssa ja pääsinkin, vaikka äidin lyömistä ym.. jouduin todistamaan silloin ja vielä monia kertoja myöhemminkin. Isällä oli ja on ollut myöhemmiskin ongelmia mielenterveytensä kanssa. Äidillä todettiin joitakin vuosia sitten psykoottinen depressio, äijä ryyppää edelleen...
No en kerro nyt enempää, mutta jos haluatte jutella ja purkaa tuntojanne, niin viestiä vain minun perään.
Kiitos !
halusin pelastaa lapseni vastaavasta tilanteesta, ja jätin avomieheni eli lapsen isä kaksi kuukautta ennen tytön syntymää. mies joi kaikki rahani, oli humulassa jatkuvasti ja käytti siinä sivussa jotain pillereitä.
tein oikean ratkaisun, sillä muuten oltais varmaan kaikki kolme hypätty partsilta alas. omasta lapsuudesta minulla ei ole vastaavia kokemuksia, enkä halua niitä omalle lapsellekaan.
Itselläni on alkoholisti äiti. Äitini 60v. on juonut niin lapsuudessani kuin nyt ollessani jo aikuinen. Äidillä meni välillä 15 vuotta ihan hyvin, alkoholismista ei ollut tietoakaan ja kaikki oli ihan kuin normaalissa kunnen kaksi vuotta sitten ote alkoi lipsumaan kohti kuilua. Hoidot vaikka minkälaista on yritetty mutta aina vaan lipsahtaa kun kaikki näyttää hyvälle. Isä katsoi kaksi vuotta ylä ja alamäkeä eikä jaksanut enää....ja laittoi eropaperit (28v. avioliitto päättymässä) Äiti muutti pois heidän yhteisestä kodistaan.Sain äitini taas kuukauden putken jälkeen kaksi viikkoa sitten a- klinikalle katkaisuun (meni tosi huonoon kuntoon) mutta taas ollaan samassa pisteessä. Eilen aukaisi siideripullon ja taas odotan milloin toinen jalka on hänellä haudassa. Ikävää vaan vierestä katsoa kun ei apu auta vaikka kaikki ovet on auki auttajille. Rakastan äitiäini yli kaiken ja isä olisi jatkanut avioliittoaan jos alkoholi ei olisi tullut kolmanneksi osapuoleksi. Kai alkoholismia on verrattava syöpään joka itseaiheutetusti aiheuttaa pitkällä ajalla loppujen lopuksi kuoleman kun elimistö ei kestä.
näin ei voi jatkua ikuisesti äitisi kohdalla.. MInun äitini joi koko mun lapsuuden ajan joskus enemmän joskus vähemmän.. sitten oli myös tauko, silloinkin kyllä viikonloppuisin joi.. Lopputulos oli surullinen, silloin kun muutin pois äidin kodista ja perustin oman perheen se oli hänen loppu, hän kuoli 54vuotiaana.. ymmärsin jossain vaiheessa että mikään ei voi voittaa alkoholismia, jos ihminen EI ITSE halua, KUKAAN ei voi mitään.. MInun äiti ei edes ikinä myöntänyt olevansa alkoholisti joten hoitoja en voinut hänelle tarjota.. Ymmärrän sinua hyvin, sanon kuitenkin että pidä huolta itsestäsi ja hyväksy sen asian ettet voi mitään, ET VOI.. voimia!
ymmärrän hyvin, oon itsekin iltaisin niin poikki etten enää jaksa kirjoitella mitään.. täällä välillä käyn lukemassa näitä viestejä.. Olisi mukava jos vois kirjoitella, sitä on ollun aina jotenkin niin yksinäinen tämän ongelman kanssa, eikä sitä ulospäin sovi näyttää, enkä myös haluaisi vaivata muita mun murheilla.. Olen menettänyt jo kaksi läheistä (alkoholisteja molemmat) ja isäni on varmasti myös jossain vaiheessa kolmas.. joten kaikki mahdollinen vertaistuki olisi tervetullut.. ja kaikesta kuitenkin selviää jotenkin..
Kyllä meitä vaan valitettavan paljon lienee...
Isäni kuoli vuosi sitten alkoholiin,oli kaljaa juonut parikymppisestä yöt ja päivät (kuollessaan alle kuusikymppinen),äiti oli paikalla nähden isän tuskaisen kuoleman,ei silti ottanut onkeensa vaan jatkaa itse samalla linjalla edelleen...
Lisäksi monta sairautta joiden kanssa ei alkoholi sovi pätkääkään.
Molemmat " tavallisia" töissäkäyviä ihmisiä,isä kaljoitteli töissäkin mutta niin teki siellä moni muukin niin eivät toisiansa ilmiantaneet.
Äidistä en tajua miten töistä selviää,ei siellä juo mutta tekee todella tarkkuutta vaativaa työtä.
Päivän jälkeen kamala kiire kotiin korkkaamaan pullo joka ikinen päivä,tätä jatkunut jo ainakin 15 vuotta.
Odotan vaan kauhulla koska elimistö hänelläkin pettää,hoidoista ei halua kuullakkaan,ei kuulemma tarvitse sellaisia.
Isän kuoleman jälkeen jaksoin jonkin aikaa häntä kylään pyydellä (välimatkaa parisataa kilometriä) viikonlopuiksi ettei olisi niin yksin,nyt en enää jaksa katsoa sitä sohvassa nuokkumista enää.
Kolmen pienen lapsen äitinä olen sitä mieltä ettei lasten tarvitse häntä tuollaisena nähdä,jos ei pysty yhtä viikonloppua selvinpäin olemaan lapsenlastensa kanssa niin kai sitten on mieluummin yksin.
Siskoni luona välillä majailee,joka kerta kun sieltä lähtee tulee sieltä vuodatus kuinka kamalaa taas oli sitä menoa katsella.
On kuinka läheistä sukua tahansa niin kaikkea ei kai tarvitse sietää jos toinen ei itse edes yritä itseään auttaa.
Olen siis tavallaan luovuttanut,itselleni olen luvannut etten ala itseäni syyttämään miksen yrittänyt auttaa kun se soitto lähivuosina tulee jostain ettei elimistö enää jaksanut sitä meininkiä.
Saman olin päättänyt isänkin kohdalla ja onneksi ei ole niitä itsesyytöksiä tullut vaan tiedän kaiken yrittäneeni sekä puheella,itkulla että huudolla.
Molempien suvuissa alkoholismi verenperintönä,sen tiedän että tulee hyppäämään ainakin minun ylitseni ja kaikkeni teen että skippaa myös kaikki lapseni.
vastasin,jäi vahingossa viimeiseksi seuraavalle sivulle...
Mulla isä oli alkoholisti. Se jätti suuret traumat rikotuilla lupauksillaan ja ainaisella humalallaan. Nyt se on päässyt eroon juomisesta, mutta ei tiedä olenko tosissani antanut ikinä anteeksi sitä tuskaa ja pelkoa minkä se juomisellaan aikaansai. Olen itse kaksivuotiaan pojan äiti ja vannonut, ettei poikani tarvitse nähdä minua humalassa. Enkä kyllä muutenkaan juo satunnaista saunasiideriä enempää. Raskausaikana jouduin käymään säännöllisesti psykiatrin puheilla saatuani lieviä paniikkikohtauksia, kun kuvittelin mieheni muuttuvan samanlaiseksi kuin mitä isäni oli. Piilotajunnassini yleistin kaikki isät alkoholisteiksi. Onneksi mieheni ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu, eikä käytä alkoholia koskaan humaltumistarkoituksessa, peloistani olen siis päässyt eroon. Onko sulla ollut vastaavia kokemuksia äidiksi tultuasi?