Mistä tietää koska oikea aika?

Mulla on vähän sama juttu ollut aina. Mä en juuri välitä muiden lapsista, enkä aina ymmärrä miksi esim. tuttavapariskunnan taaperon uutta temppua pitäisi suurinpiirtein keskellä yötä lähteä ihastelemaan..Suurta mielipahaa aiheuttaa myös se, jos kyläilessä ei koko ajan tuijottele kultapienten aherrusta (lue: vieraiden kännykän tunkeminen kuolaiseen suuhun) suu leveässä hymyssä vanhempien suureksi iloksi..Eiei =D

Toisaalta ymmärrän myös, että vanhemmille se oma lapsi on maailman tärkein ihmisenalku ja jatkuvan ylpeyden aihe..



Mä olen jo 34 ja vasta ensimmäistä lasta yritetään..Olen aina ollut kovin itsekäs ihminen ja mietin jatkuvasti lapsensaannin hyviä ja huonoja puolia..Eniten kai pelkään sitä oman elämän muuttumista. Olen kovin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, mutta luulen ja toivon lapsen mahdollisen tulon vain rikastavan elämääni.

Ehkäpä mulle ei koskaan suoda lapsia..En tiedä..Silti pieni osanen minua kaipaa omaa pienokaista..



Se, mitä yritän sanoa on, että ehkä jotkut meistä eivät vain tiedä milloin on ' oikea aika' ? Jotkut naiset tietävät jo teineinä haluavansa äideiksi ja olevan ' äidillisiä' ym. Se ei välttämättä tarkoita, että me ei niin innostuneet olisimme hyviä äitejä tai, ettei me ansaittaisi yhtä paljon saada lapsia..eihän? =)



Siispä pelko pois. Uskon, että kun joku päivä katsot oman vastasyntyneen vauvan silmiin kaikki pelkosi ja murheesi katoavat..(mietin samaa myös omalle kohdalle)

Tai sitten ei, mutta mietitään sitä myöhemmin? =D



Parhain terveisin,



poppis

Minä ainakin olen itse sitä mieltä, ettei sitä taida olla. Ainahan sitä elämässä on jotain " kesken" tai ei ole valmis johonkin uuteen asiaan, mutta tämä ihmisluonto on niin kummalisen sopeutuvainen.



Itsestäni sen verran, että olen 21 ja mies 23.. eli siis melkoisen nuoria (jonkun mielestä vielä aivan kakaroita) mutta kuitenkin. Vauva kuume pamahti päälle, marraskuussa 2005 ja silloin jätetty myös ehkäisy pois. Vielä ei ole tärpännyt, mutta yritys on kova:)

Meillä ei kummallakaan ole vakinaista työpaikkaa, kuitenkin ollaan oltu samoissa työpaikoissa valmistumisesta lähtien, eli kolmisen vuotta. Omakotitalo ostettiin reilu vuosi sitten ja elämä on kaikinpuolin kunnossa. Nykypäivänä on ainakin tällä alalla niin vaikeaa saada vakituista työpaikkaa, että olisin eläkkeellä, ennenkuin voisin lapsen tekoon alkaa, jos vakituista työtä pitäisin lapsen teon kriteerinä.

Voisihan sitä vain nauttia ja olla, mutta toisaalta tulisiko sitä sen " valmiimmaksi" vaikka tässä odottelisi muutamia vuosia. Luulen että ei.



Kukaan meistä ei ole valmis äiti, äitiyteen kasvetaan. Ainakin omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että elämä on aika lyhyt siihen, että aina odotellaan sitä oikeaa hetkeä, oli sitten kyse lapsista, talosta tai ihan mistä muusta tahansa.



Tämä on vain minun oma mielipiteeni, ei siis varmaankaan päde keneenkään muuhuin kuin minuun. Mutta näin meillä, toivon että sinullekkin selviää, mitä juuri sinä haluat.



Tulipahan vuodatettua=)

Heissan!

Minä en oikeastaan tälle palstalle enää kuulu, koska olen jo " raskautunut" ,mutta vanhasta tottumuksesta käyn aina täälläkin lueskelemassa tekstejä ja oli pkko vastata kun pohdintasi tuntui niin tutulta vuosien takaa....

Olen itse ehtinyt jo 40v.-ikään ja vasta ensimmäistäni ja varmaan viimeistäni odotan.

Minulla oli vuosia päälimääisenä ajatus, että minusta ei taida olla äidiksi, en kokenut mitään erityistä vauvakuumetta, kun ystäväpiiri reilut kaksikymppisenä.alkoi perustaa perhettä ja tehdä lapsia.Minä olin aina opiskelu ja sen jälkeen työorientoitunut. Aina tuntui myös olevan liikaa epävarmuus tekijöitä joilla voin perustella lapsettomuutta. Välttelin myös tavallaan " sitoutumista" , seurustelin monta vuotta saman miehen kanssa ja oltiin kihloissakin, mutta samankaton alle en koskaan suostunut virallisesti muuttamaan, koska ajattelin, että siten ei ainakaan tarvitse perustaa perhettä.Ajattelin ja puhuin ääneenkin ettei minusta taida tulla äitiä.

Kunnes sitten reilut 6v-sitten tapasin nykyisen mieheni oltuani muutaman vuoden yksin. Ja se oli menoa se..yhteenmuutto, avioituminen ja uusperhe kaikki ne asiat mitä olin vuosikausia vältellyt.Raskaaksi tulemine ei tällä iällä enää ollutkaan sitten niin helppa ja 3.5v ja väestöliiton avustamana vihoin onnistuttiin ja lapsi on todella toivottu.Vieläkään en voi tietää millainen äiti minusta tulee, mutta miehestäni (2lasta aiemmasta liitosta) tiedän että hänestä tulee hyvä isä.Mutta ajattelen, että nyt vasta tällä iällä minulle oli se oikea aika alkaa hankkia lapsia.monet voivat olla sitä mieltä, ettei tämän ikäisenä enää pitäisi hankkia lapsia,mutta ajattelen ettei kukaan toinen ihminen kai voi sitä päättää toisen puolesta varsinkin jos elämänolosuhteet ovat otolliset.



Tuah jo rv 30+6 matkalla tuntemattomaan äitiyteen....

...ja tullut siihen lopputulokseen että ei sitä tiedäkään! Olen itse ajatellut aina vain tulevaa, tyliin " ensin opiskelut, sitten työ, sitten asunto, sitten auto jne..." , mutta nyt olen huomannut että aina tulee tosiaan jotain mitä pitäisi tehdä ennemmin kuin tehdä se lapsi! Olen tietoisesti (tai tiedottomasti) siirtänyt lapsen tekoa ja keksimällä aina jotain muuta mitä tavoitella ennen kuin pienokainen tulee.



Nyt saa kuitenkin riittää! Eräs puolituttu sai minut tajuamaan että enää en siirrä lapsen saamista vaan me pistetään nyt toimeksi. Tämä tuttuni oli siirtänyt omaa ajankohtaansa keksimällä aina jotain mitä pitää tehdä/saavuttaa ennen kuin voi saada lapsen ja nyt, tyhmän yhdenillan sekoilun vuoksi, hän ei voi saada lasta enää koskaan. Se herätti minut.



Tämä on vain yksi tarina tähän sinun kysymykseesi, mutta kannattaa kai miettiä aina kaikilta kanteilta kaikkia asioita!

Hyvää kevättä ja vappua!

Itse olen opinnoissani vasta noin puolivälissä, vähän ehkä paremmalla puolella. Minä olen aina tiennyt haluavani äidiksi, mieluiten vielä alle kolmikymppisenä, mutta kuitenkin olen aina lykännyt asiaa. Että jos vaikka ensin opiskelisi siihen ja sihen pisteeseen, jos kävisi vielä ulkomailla vaihdossa tai harjoittelussa, jos hankkisi oman alan työkokemusta. Lykkäämistä edesauttoi eksä, joka ei kärsinyt kovin kummoisesta vauvakuumeesta, vaikka yhdessä olimme vuosikausia.



Sitten tulikin eksän kanssa ero ja tapasin pari vuotta sitten nykyisen mieheni, joka on minua huomattavasti vanhempi. Suhteemme alkuvaihe oli epämääräinen, koska tiesimme, että minä haluan lapsen ja hän ei. Hän kun oli päättänyt, ettei enää sillä iällä halua lapsia, varsinkin kun hän oli jo aiemmassa liitossaan käynyt pikkulapsivaiheen läpi ja nauttii nyt kouluikäisten lastensa kanssa vähemmän työläästä elämänvaiheesta.



Lopulta mies pitkän harkinnan jälkeen ehdotti, että tekisimme yhden yhteisen lapsen. Hän halusi kuitenkin ikänsä takia, että se tapahtuisi mahdollisimman pian. Siinä sitä sitten oltiin, piti miettiä aika nopeasti saako lapsi tulla tähän tilanteeseen vai ei. Kävin mielessäni läpi kaikki kauhuskenaariot tyyliin " rahat loppu" , " yöunet loppu" , " minun ja miehen kahdenkeskinen aika loppu" ja " elämä loppu" , kunnes päätin, että lapsi saa tulla. Äidiksihän olen aina halunnut. Olen luonteeltani murehtivaa sorttia ja mietin varmasti aina, teenköhän nyt oikein, olisiko pitänyt tehdä toisin ja mitä jos... Mielestäni täydellistä hetkeä lapsen saannille ei siis koskaan tulisikaan. Valmistuttuani voisin odottaa vakinaisen paikan saamista, täydellisen perheasunnon löytymistä, haluta käydä ulkomailla työkomennuksella ennen vauvaa ja niin edelleen. Aina löytyy " esteitä" . Pääasia on minusta kuitenkin, että minä ja mies molemmat oikeasti haluamme vauvan, ja meillä on materiaaliset ja henkiset valmiudet tarjota lapselle hyvä koti.

Tämä aihe on juuri nyt pinnalla myös minun ja mieheni huushollissa. Olemme kyllä aloittaneet yrityksen, mutta eivät ne ajatukset siitä, että olemmeko sittenkään valmiita, noin yhtäkkiä mihinkään häviä.



Olen kuitenkin tullut ajatuksissani siihen lopputulokseen, että koskaan ei voi olla valmis ja varmasti myöskään oikeaa aikaa ei koskaan löydy! Aina todellakin löytyy monta hyvää syytä olla tekemättä lasta juuri NYT, minkä vuoksi lasten teko lykkääntyisi ja lykkääntyisi.



Jos ajatellaan lastentekoa taloudellisuuden, oman mukavuuden, oman ajan tai ylipäätään itselleen elämisen kannalta, lapsen teko ei ikinä olisi kannattavaa. Jokaikinen vanhempi joutuu luopumaan omasta ajastaan, omat menot karsiutuvat, kun ensimmäisellä sijalla uusissa hankinnoissa onkin lapsi. Oma vapaus häviää lähes kokonaan... Jos näin ajatellaan, niin eihän kukaan ikinä hankkisi lapsia. Mutta tämä asia onkin enemmän tunnekysymys, kuin " kannattavuuskysymys" .



Milloin siis kannattaa tehdä lapsia? Jos olet liian nuori ja esim. koulutuksesi on kesken, olet huono äiti, koska et taloudellisesta tilanteesta johtuen voi tarjota lapsellesi kalleinta ja hienointa. Jos taas kouluttaudut loppuun, menet töihin useiksi vuosiksi tienaamaan säästöön rahaa ja olet reilu kolmikymppinen alkaessasi tehdä lasta, olet huono, koska olet " niin vanha" .



Oikeaa aikaa, jolloin elämässä kaikki olisi kohdallaan (työ, koulutus, oma talo, hyvä parisuhde, reilut säästöt, elämänkokemusta, nuori ja virkeä kroppa ja mieli ja niin edelleen) ei ole. Ainoa mittari minusta sille, milloin kannattaa suunnitella perheen lisäystä, on silloin, kun oikeasti haluaa vanhemmaksi! Oli se sitten nuorena ja koulut kesken tai " vanhana" , mutta elämää nähneenä tärkeintä on se, että lasta oikeasti haluaa!



Me olemme myös vielä nuoria mieheni kanssa, mutta suunnitelmiimme kuuluvat lapset (mielellään alle kolmikymppisenä). Kaikille se ei sovi, enkä voi siitä ketään moittia! Lasten teko on iso päätös, joka mullistaa koko elämän. Me koemme, että meidän elämässämme lasten aika on tässä vaiheessa ja sitten kun olemme reilu nelikymppinen pariskunta, lapsemme ovat jo maailmalla ja saamme nauttia lähestyvästä keski-iästä kaikessa rauhassa. :) Mutta näin vain meillä.

1: Oman lapsen saaminen ja vanhemmaksi tuleminen ovat oikeastaan aika eri asioita kuin suhtautuminen muihin lapsiin (nk. lapsirakkaus...)



2: Täydellistä aikaa ei tule. Lapsi ei todellakaan ole taloudellisesti tms. kannattava elämän missään vaiheessa. Mielestäni ei ole olemassa myöskään mahdottominta aikaa, koska lapsi ei oikeasti välttämättä maksa ja vaadi niin paljon materiaa kuin ajatellaan (nimim. kolmannen lapsen kuumeilija kahden opiskelijan perheessä), ja tunnepuolellakin kerkeää sopeutua asiaan 9 kuukaudessa vaikkapa ylläritapauksissa.

Itseasiassa niillä, jotka kokevat etukäteen olevansa mahtavia äitejä, sopeutuminen on varmasti suurin...



Rakkautta lapset kyllä kaipaavat, mutta sekin on jännä kun se vain lisääntyy sitä mukaa kun sitä antaa, ja loppupeleissä lapsilta saa enemmän kuin niille koskaan kerkeää antaa. Tästä näkövinkkelistä lasten saaminen on mitä kannattavinta, jos haluaa lisätä rakkautta ja kiintymystä omaan elämäänsä!!!

Kun yritimme esikoistamme, olin 22 vuotias ja mieheni vajaa pari vuotta vanhempi. Itsellä oli ollut jonkun aikaa vauvakuume, mutta miestä piti lämmittää ajatukselle jonkun aikaa.



Koskaan emme ole kumpikaan kuitenkaan olleet mitään erityisen lapsirakkaita, eikä esim toisten lapset ole herättäneet meissä mitään kovin kummoisia tuntemuksia.

Kun plussaa testiin tuli, olin aluksi kauhuissani ja pelkäsin tekeväni virheen. Ajatus oman elämän lähes täydellisestä muutoksesti pelotti todella paljon.



Nyt lapseni on 2 vuotias, enkä meinaa oikein muistaa aikaa ilman rakasta lastamme. Hän on ylpeyden ja ilon aiheenamme päivittäin ja rikastuttaa meidän elämää tavalla jota ei voi sanoin kuvailla. Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain suunnatonta ja täysin pyyteetöntä.



Pointtini taitaa olla se, ettei lapsen saamista kannata ajatella niin, että oma elämä päättyisi siihen ja jatkossa elät vain lapsiasi varten, sillä todellisuudessa lapset tekevät vain elämästäsi monin verroin arvokkaamman ja sinä ihmisenä et muutu. Äitiys tietenkin kasvattaa ja opettaa paljon ja tärkeysjärjestykset menevät automaattisesti uusiksi. Jos haluat odottaa sitä " täydellistä aikaa" tehdä lapsia, saatat joutua odottamaan koko elämäsi...



T: itsenäinen nainen, joka sattuu olemaan myös äiti

Kiitos kaikille, annoitte todella paljon uutta ajattelemisen aihetta. Mukavaa nähdä, että muitakin ovat samanlaiset asiat arveluttaneet. Joskus vaan tuntuu, että kaikille muille se lapsen saannin ajankohta on niin kummallisen selvä. Ehkäpä sitten näin ei olekaan.



Mieheni on siis tarkalleen ottaen minua kymmenisen vuotta vanhempi, joten ehkä hän ikänsäkin puolesta on minua valmiimpi lapsen tekoon. Toisaalta haluamme lapselle myös pari vuotta nuoremman leikkikaverin ennen kuin mieheni tulee " liian vanhaksi" isän rooliin, joten töpinäksi olisi senkin takia hiljalleen pantava :)



Viime aikoina huomaan ajatelleeni paljon useammin, miten mukavaa oman perheen perustaminen olisi. Minulle opiskelu ja taloudellisesti hyvän tulevaisuuden tavoittelu ovat kuitenkin aina olleet etusijalla, joten kovin vaikeaa on yhtäkkiä muuttaa suuntaa. Koska minulla ei ole melkein ollenkaan oman alan työkokemusta, pelkään putoavani työelämän kelkasta jos nyt jään äitiyslomalle. Vakituinen paikka sinänsä ei ole tärkeä (eikä varmasti edes mahdollinen), vaan se työkokemus ja uran käyntiinsaaminen sen sijaan. Toimeentulokin tietysti huolestuttaa, mutta huonomminkin asiat voisivat sillä saralla olla. Enemmänkin pelkään juuri sitä, että oman alan töiden saaminen äitiyden jälkeen työkokemuksen puutteen vuoksi käy osaltani ylivoimaiseksi. Olen siis valmistumassa oikeustieteen maisteriksi, joilla työtilanne vastavalmistuneilla usein kokemuksen puutteen vuoksi on vähän niin ja näin.



Ehkäpä vaan tosiaan pitäisi antaa mennä ja jättää murehtiminen vähemmälle, mutta minkäs sitä perusluonteelleen mahtaa :) Jotenkin sitä vaan haluaisi uskoa, että kaikki menee hyvin, mutta sitten tulee kuitenkin aina se epäilys mieleen. Kovin kauaa emme kuitenkaan kumpikaan varmaan jaksa enää odotella, jos työtä ei pian löydy.



Joka tapauksessa oikein hyvää kevättä kaikille ja onnea yritykseen!

Tilanteesi kuulostaa aika samanlaiselta kuin meikäläisen, vaikkei minulla vielä ole tietoakaan valmistumisesta... :D Samanlaisia ajatuksia kuitenkin näyttää pyörivän mielessä. Jos haluat vaihtaa lisää ajatuksia meilillä, niin tässä olisi osoite: mirtuska@hotmail.com

Mielenkiinto heräsi muutenkin tuon aloituksesi kysymyksen suhteen ja etenkin sen takia, koska sanoit valmistuvasi OTM:ksi.



Valmistuin itse vajaat 10 vuotta sitten OTK:ksi. Olin pitkään sitä mieltä, että en koskaan halua omia lapsia. Itse asiassa en silloin pitänyt juurikaan muiden ihmisten lapsista. Minulla ei juuri ollut ennestään niistä kokemusta, sillä olen veljeni kanssa sukumme nuorimmat. Kaikki lapset olivat vähintään meidän kanssa samanikäisiä.



Mieheni suvussa taas oli kovastikin lapsia. Aloimme seurustella, kun olin 19-vuotias ja mieheni 21-vuotias. Hän olisi ollut valmis " lapsentekoon" jo ihan heti. Minä taas en sitä halunnut. Halusin opiskella rauhassa ja saada työpaikan. Siihenkin aikaan eli 90-luvun loppupuolella oli hankala saada töitä. Onneksi onnistuin kuitenkin saamaan niitä 9 kk:n työttömyyden jälkeen.



Ehdin olla töissä pari vuotta, kun aloin miettiä, että ehkä sittenkin haluaisin niitä lapsia. En kyllä potenut mitään vauvakuumetta tai ollut kauhean varma. Jostain sitten kuitenkin löytyi rohkeus jättää e-pillereiden käyttö, vaikka kieltämättä hirvitti. Pelkäsin kovasti, osaanko hoitaa vauvaa, millainen äiti minusta tulee jne. Onneksi turvaa loi ajatus siitä, että miehestäni tulisi loistava isä. (Niin kuin muuten sitten on osoittautunutkin!) Sitäkin mietin, että ehkä sitä ajatteli liikaa järjellä asioita eikä luottanut omaan vaistoonsa ja taitoon oppia. Olen ihan varma nyt, että jokaisesta sitä haluavasta tavallisesta, normaalista naisesta kyllä kehittyy hyvä äiti lapselleen.



Raskaaksi tulo kesti meillä 1,5 vuotta. Se aika olikin todella tuskaista etenkin loppuvaiheessa. Kävimme jo lapsettomuustutkimuksissakin. Kun sain lapsen, olin 32-vuotias. Nyt odotan toista lasta, jonka toivottavasti loppuvuodesta syntyessä olen 36-vuotias.



Näin jälkikäteen on sanoa näin, mutta olen sitä mieltä nykyään, että lapset kannattaisi tehdä nuorempana, jos vain mahdollista. Tosin myönnän, että olen ihan täysillä pata, joka soimaa kattiloita. En olisi itse taitanut olla valmis ennen kuin kolmikymppisenä. Nyt ajattelen, että olisi kannattanut olla!



Usein nykynaisia moititaan siitä, että he haluavat taloudellisten asioiden olevan järjestyksessä ennen lapsen saamista. En käsitä, mitä ihmeen pahaa siinä on. Itse en olisi uskaltanut alkaa miettiä koko asiaa, jollei olisi ollut vakituista työpaikkaa taustalla. Tosin käsitän kyllä senkin, että moni on valmis heittäytymään ja aloittamaan vauvan yrityksen ilman työpaikkaa. Voisin kuitenkin kuvitella, että työpaikan saaminen yhden tai kahden lapsen äitinä voi olla hankalampaa kuin ilman lapsia.



Tosin kaipa nuoria naisia voidaan syrjiä pelkästään iänkin perusteella: ajatellaan, että kohta ne kuitenkin alkavat saada vauvoja.



Itsehän tällaiset asiat on ratkaistava. Se olisi hienoa, jos voisi ennustaa ja tietää etukäteen, kuinka kauan menisi vauvan alulle saamisessa. Se ehkä auttaisi päätöksenteossa.



Mitään neuvoja en osaa enkä haluakaan antaa. Jos päädyt hakemaan nyt työpaikkaa, haluan toivottaa sinulle kovasti onnea sen saamiseen! Kun sitten nyt tai joskus päädytte yrittämään vauvaa, toivon onnea tärppiin!