Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä koskaan oloa, että tässäkö tämä elämä nyt sitten oli?
06.05.2015 |
Olen reilu kolmekymppinen, onnellinen kahden lapsen äiti. On ihana mies, koti, lapset, työ ym, mutta nyt olen jonkin aikaa ollut alakuloinen ilman syytä ja pohtinut jatkuvasti elämää. En ole enää nuori mutten vanhakaan. Tuntuu ettei elämältä ole enää mitää jännittävää ja ihanaa odotettavaa, mitä ennen aina oli. Kaikki pyörii vanhan rutiinin mukaan ja kaikki päivät ovat samanlaisia, pelkästään muille tehden palveluksia ja asioiden hoitoa. En pysty aloittamaan mitään enkä jaksa tehdä mitään, odotan vain aamusta asti että pääsen nukkumaan. Tänään olen vain itkenyt, se helpottaa hetkeksi. Tuntuu että olen kyllästynyt kaikkeen, mutta en tiedä mitä tekisin saadakseni puhtia ja energiaa, kun mikään ei oikein nyt kiinnosta. Mielestäni en ole masentunut, talvella ehkä olin mutta pääsin siitä eroon, nyt on tämä tyhjyyden ja turhuuden tunne. Mitään harrastuksia en jaksa aloittaa eikä minulla ole aikaa eikä kiinnostusta tällähetkellä, vihaan mm. ryhmäliikuntaa ja kuntosalia, joihin ystäväni ovat joskus pyytäneet. Esikoinen on vaikeassa iässä ja haastavan luonteinen muutenkin, nyt tuntuu ettei voimavaroja ole hänenkään kanssaan.
Ikävöin aikaa, jolloin oli kaikkea jännittävää ja kivaa odotettavaa aamusta asti, kun olin rakastunut tai ihastunut palavasti, näin ystäviä ja suunnittelin kaikkea tulevaisuuden varalle jne. Olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen lapsistani ja perheestäni, en koskaan vaihtaisi heitä pois. Silti tuntuu, enkö enää koskaan saa kokea noita tunteita tässä elämässä?
Onko tämä jokin kolmenkympin kriisi vai kenties jopa masennusta? Kokemuksia ja vertaistukea?
Kommentit (27)
[quote author="Vierailija" time="06.05.2015 klo 18:36"]
Just tuollaisten ap:n kaltaisten turhasta vinkujien soisi menettävän ihan kaiken. Ja mieluummin kerralla. Kun ei kerran osaa eikä halua arvostaa sitä mitä on, niin silloin se on sitten parempi olla ilman. Sitä kun saa kaiken ihan ilman omaa panosta tai ansiota, niin miten sitä mikään miltään tuntuisikaan.
[/quote]
oletko katkera? ihmisyyteen kuuluu erilaiset positiiviset ja negatiiviset tunteet ja järki kun suotu on, niitä on tapana tutkiskella ja kummastella. myös masennus ja lievempi uupumus kuuluvat välillä ihmisyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä olotilaasi. Itse olen 38 v ja kaksi lasta, iältään 9 v ja 6 v. On velaton asunto ja sama mies ollu 15 vuotta. Ei kyllä ikinä ole sellaista oloa, että tässäkö tämä nyt oli. En osaa ajatella elämää tuolla tavalla kuin sinä.
Elämä alkaa sitten vasta kun me kuolllaan. Siis heillä jotka uskovat Jeesukseen. He, jotka eivät usko joutuvat kadotukseen. Tämän elämän aikana on tehtävä se päätös. Tee parannus ja usko evankeliumi.
Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.--Joh.3:16
Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista. --Apostolien teot 17:30-31
Tunnistan tunteesi hyvin, ap. Itse olen 48v ja tunnen selvästi pettymystä siitä, että tässäkö tämä elämä nyt oli. Ikää on jo sen verran, että viikatemies jo kolkuttelee ovella - elämä on ohi? Minulla on kuitenkin ihana mies (olemme olleet yhdessä noin 30v), isot lapset, velaton omakotitalo, kesämökki ja farmariauto.
Muistan, kun olin nuorena täynnä suunnitelmia ja odotuksia, elämä oli täynnä mahdollisuuksia. Nykyään tuntuu, ettei enää ole mitään odotettavaa, ei ole suunnitelmia.
Tilannettani ei yhtään paranna se, että ympärilläni olevat ystäväni, yksi toisensa jälkeen, eroavat pitkistä parisuhteistaan ja perustavat uudet perheet. Heillä on taas vatsa täynnä perhosia ja uusia haasteita uuden puolison ja uusien lapsien kanssa. Mutta: en silti ole vakuuttunut, että tuo olisi tie, mihin minun pitäisi lähteä.
Uskon että kyseessä on kriisi ja jopa masennus. Itse olen alle 30v ja minulla on jo kaikki. On velaton talo, lapset, koirat, työt ja autot. Minulla oli hetkellinen kriisi joka oli juurikin tuollainen "tässäkö tämä nyt oli" -hetki. Olet ehkä samanlainen kuin minä, tykkäät suunnitella elämääsi ja olet nyt suunnitelmia toteuttanut ja sitten lyökin tyhjää - mitäs nyt? (Olisi vain helpompi elää hetkessä ja nauttia kuin olla tällainen suunnittelija.) Sitä juurikin ajattelee ettei näitä onnen hetkiä enää koe kun on jo kaikki. Minä löysin vastauksen itseni kehittämisestä opiskelemalla ja perheen kanssa yhteisiä harrastuksia kehitellen. Ajattelin että minähän olen maailman onnekkain ihminen sillä minulla on kaikki mitä olen ikinä toivonut ja nyt on aika antaa takaisin. Ollaan sijoitettu rajaa miehen ja lasten moottoriurheiluharrastuksiin, itse olen opiskellut alaani lisää ja tähtään ylempään korkeakoulututkintoon, tehdään paljon hyväntekeväisyystyötä ja me ei siis olla rikkaita, pelkästään kovia tekemään töitä. On ihanaa laittaa onnea kiertämään ja auttaa muita kun itsellä on kaikki hyvin. Tsemppiä sulle! Kyllä se ohi menee!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 39-vee nainen ja samat fiilikset. Ei ole masennusta, vaan perus ikäkriisiä.
Tuntuu, että elämä on takana. Olen elänyt hyvin dramaattista, täyteläistä, väkevää elämää. Viime vuodet olleet aika tasaisia. Elämäni on monella tapaa parempaa kuin koskaan, mutta silti paljon tylsempää ja sisällöttömämpää.
Yleensä kun elämä on liian tylsää ja tasaista sitä alkaa piristämään itseään eri asioilla, esim shoppailulla, muodilla ja muulla sellaisella tyhjänpäiväisellä.
Mä mietin lähes päivittäin, että tätäkö tämä nyt sitten on: kuoleman odottamista?
Mutta kriisiä se vain on ja toivottavasti menee ohi. Jos ei mene, pakotan menemään. Tarvitaan aktiivinen päätös ottaa elämännälkä ja -ilo takaisin. Mä en suostu vielä luovuttamaan. Vaikka tuntuu, että tässä iässä monikaan asia ei enää tunnu miltään ja on hyvin vähän odotettavaa ja vielä se, eettä monet portit alkavat takana jo sulkeutumaan, niin aion kuitenkin vielä ELÄÄ ja saada kaiken täästä maallisesta vaelluksesta irti.
Kiitos vastauksistanne! Ihan vaan itkettää mutta helpottaa lukea niitä <3 Kiitos kiitos, ihanaa tietää etten ole yksin. <3 Näistä asioista en voi ystävilleni puhua, sillä minullahan ON kaikki oikeasti hyvin, paremmin varmasti kuin monella heistäkään. Minun on varmaan otettava itseäni niskasta kiinni ettei tämä mene masennuksen puolelle ihan tosissaan. Jollain tapaa haluaisin kehittää itseäni, en vaan ole keksinyt miten ja pystynyt tarttumaan tuumasta toimeen.. Annoitte paljon toivoa molemmat. Lisää toki toivoisin samassa veneessä olevilta/olleilta.
Minä luulen että moni ystäväni ja tuttuni (samaa ikäluokkaa) ovat eronneet pitkistä suhteistaan ja löytäneet uudet kumppanit juuri tämänlaisen kriisin takia. Minä en sitä haluaisi kuitenkaan, vaikka tietysti kaipaan vatsaani perhosia minäkin. t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vaan ihan päinvastoin. Tuntuu siltä, että kaikki on vasta edessäpäin. Vähän vaarallinen tunne, koska itsekin kuitenkin jo päälle kolmekymppinen.
Tossa vähän päälle kolmekymppisenä oli tuollainen olo. Olin ihan alamaissa ja hyvä etten laittanut ukkoa kiertoon kun halusin vaan märehtiä omassa saamattomuudessani ja tylsyydessäni.
Mutta ohi se meni ;)
Nyt olen nelikymppinen, opiskelen ja toteutan erästä toistakin haavettani. Ja vaikka ei olisikaan mitään erilaista, osaan nauttia olostani :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 65 ja elämä on edelleen kivaa! Kaikkein tylsin vaihe oli tasainen nuoren ihmisen avioelämän arki kun lapset oli pieniä!
[quote author="Vierailija" time="06.05.2015 klo 20:09"]
Olen 39-vee nainen ja samat fiilikset. Ei ole masennusta, vaan perus ikäkriisiä.
Tuntuu, että elämä on takana. Olen elänyt hyvin dramaattista, täyteläistä, väkevää elämää. Viime vuodet olleet aika tasaisia. Elämäni on monella tapaa parempaa kuin koskaan, mutta silti paljon tylsempää ja sisällöttömämpää.
Yleensä kun elämä on liian tylsää ja tasaista sitä alkaa piristämään itseään eri asioilla, esim shoppailulla, muodilla ja muulla sellaisella tyhjänpäiväisellä.
Mä mietin lähes päivittäin, että tätäkö tämä nyt sitten on: kuoleman odottamista?
Mutta kriisiä se vain on ja toivottavasti menee ohi. Jos ei mene, pakotan menemään. Tarvitaan aktiivinen päätös ottaa elämännälkä ja -ilo takaisin. Mä en suostu vielä luovuttamaan. Vaikka tuntuu, että tässä iässä monikaan asia ei enää tunnu miltään ja on hyvin vähän odotettavaa ja vielä se, eettä monet portit alkavat takana jo sulkeutumaan, niin aion kuitenkin vielä ELÄÄ ja saada kaiken täästä maallisesta vaelluksesta irti.
[/quote]Minä minä minä. Näinhän se on, nykypäivän länsimainen elämäntyyli. Mitä jos kuitenkin kääntäisit katseesi itsestäsi muihin? Paljon apua tarvitsevia myös Suomessa. Onko sulle tuttu evankeliumi? Miten olet elänyt elämääsi, ajatteletko koskaan Jumalaa? Syntisen ihmisen on tehtävä parannus uskomalla Jeesukseen. Tuomiopäivä odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On oloa, en nyt jaksa kirjottaa tarkemmin mutta tiedoksi tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina jaksottain tuollainen olo tulee minullekin. Hyvn tuttua :/
On joskus tuollaisiakin hetkiä ollut. Olen lähempänä 50 ja tuollaiset ajatukset tulee kun asiat on liian hyvin. Kun elämä on antanut raskaita asioita eteen, niin silloin ei muuta kaipaa kun normaalia tylsääkin elämää. Silloin sitä osaa arvostaa.
Kyllä tuo on tuttu tunne. Jotenkin tuntuu, että elämä ei voi enään voi tuoda mitään uutta koettavaa isolla tasolla. Joulun jälkeen sanoin miehelle, että minulle on ihan sama vaikka en näkisi enään yhtään joulua. Ohan nuo jo nähty. Tottakai tulee sellaisia pieniä hetkiä, kun lapset oppii jotain uutta ja iloitsee siitä, niin itsekin riemuitsee. Mutta en näe, että tässä mitään suurta enää on näkemättä.
Joo kyllä tämä tässä taas alkaa olemaan, selkä aivan paska, kävin katsomassa magneettikuvia tänään, massiivinen pullistuma+2 muuta pullistelevaa ja 1 vanha pullistellut kuivunut välilevy+jotain muuta vikaa lisäksi.
Töissä pienessä muutaman äijän firmassa.
Tilanne on täysin perseestä, kaikki on ostettu velkarahalla, mitään vakuutuksia ei ole.
Mä en oikeasti tiedä miten tästä selvitään jos en pysty töihin menemään nopeasti.
Onko työkyvyttömyys eläke suurempi kuin normaalieläke? 20v töitä takana pienellä palkalla ja ikää 40v.
Ei ihan hirveästi naurata, asuntolainaa jos ei olisi pärjättäisiin ihan hyvin mutta miten tyhjistä taskuista taijotaan 100000€
Ei muuta, kun ukko vaihtoon ja uutta matoa koukkuun, koska tottahan ne sillä kaikki ongelmat AV:lla korjaantuu.
Mutta ihan vakavasti ottaen, kehottaisin ensi hätään keskustelemaan fiiliksistäsi jollekin matalan kynnyksen taholle esim. seurakunnan perheneuvonnassa, voisi helpottaa oloa ja heillä olisi varmasti suositella mahdollisia muita paikkoja avun saamiseksi. Miehellesi voi toki olla kaikkein vaikeinta olostasi puhua, mutta sitäkin voisi harkita.
Hyvä myös muistaa, että ne on nimenomaan noi ruuhkavuodet, jotka kuormittaa eniten, kyllä se siitä tasaantuu ja jää taas enemmän aikaa itselle ja kumppanille.
Just tuollaisten ap:n kaltaisten turhasta vinkujien soisi menettävän ihan kaiken. Ja mieluummin kerralla. Kun ei kerran osaa eikä halua arvostaa sitä mitä on, niin silloin se on sitten parempi olla ilman. Sitä kun saa kaiken ihan ilman omaa panosta tai ansiota, niin miten sitä mikään miltään tuntuisikaan.
Se on kyllä aivan totta. Usein sen onnensa tiedostaa/sitä arvostaa vasta kun jotain ikävää sattuu.