Olenko hupsu, kun kaipaan rollaattoriani?

Älkää käsittäkö väärin. On ihanaa pystyä kulkemaan ilman sitä tai tukisauvoja.
On ihana päästä lenkille ja juostakin jo muutaman askeleen verran.
En IKINÄ enää halua käydä läpi sitä, mitä viimeiset pari kk on ollut.

Mutta... mutta...
Mutta minä kaipaan sitä, mitä rollaattori teki kanssaihmisille.
Siinä oli jotain maagista.
Tämä hiljainen, katajainen, tuppisuukansa avautui kuin taikasauvan heilahduksesta.
On kuin toisen "suojattomuus" auttaisi monia laskemaan omatkin barrikaadit.

Ihmiset , ventovieraat, PUHUIVAT.
Eivät vain kysyäkseen saanko oven auki tai tarvinko apua kassin kanssa vaan myös sanoakseen, että kevät on ihanaa aikaa, eilen näkyi joutsevia, hyasintit kukkii jo jne.

Miten saman saisi irti Seppo ja Sirkka Satunnaisvastaantulijasta ilman näkyvää haavoittuvuutta ja liikuntavammaa?