Elämä ilman rakasta lemmikkiäni

Aluksi ennen lopetusta oli piinaavan pitkä stressi, ahdistus, suru, turhautuminen. Sitten eräänä päivänä täysin spontaanisti päätin, että nyt se on ohi. Minun oli pakko tehdä se päätös suunnittelematta, koska se sattui liikaa.
Ekat kolme päivää itkin naamani epämuodostuneen näköiseksi, söin sämpylän päivässä ja valvoin valvomistani.
Sitten tuli pieni valonpilkahdus. Pieni naurahdus. Sitten kunnon nauru. Kauhistuin, että tässäkö tämä suru oli? Niin monta vuotta ja muutamassa päivässä voin jo hyvin?

No, en todellakaan voi. Itken lähes päivittäin (edelleen), mutta nyt olen niin väsynyt itkemiseen, että se on muuttunut ahdistukseksi. Ahdistaa tajuta, etten saa ikinä enää rakastani takaisin :'( Monien mielestä tässä vaiheessa "pitäisi" jo antaa olla. Minä en ole niin kylmä ihminen. Joka ikinen päivä ilman rakasta lemmikkiäni on hirveä. Tämä ikävä ja ahdistus on niin raastavaa :( Joka päivä vain ajattelen, että rakkainta ei ole enää :( Olenko muka liian tunteellinen? :(