Kuinka 'valmista' elämänne oli kun 1. lapsi syntyi?
Siinäpä se kysymys olikin. Oliko oma sopivan kokoinen koti, koulutus, vakipaikka, useampi vuosi parisuhdetta takana (mitä näitä nyt on)? Minkä ikäisiä olitte?
Kommentit (60)
Huomaako vauva onko vanhemmilla vakityötä tai kultaistanoutajaa, bemaria autotallissa..no ei.
Olimme suorastaan ylikypsiä. Koulutukset, urat, oma asunto, juhlimiset ym menot hoidettu kyllästymiseen saakka, ylimääräistä tilaa ja aikaa, suhdetta takana >10 vuotta ja ikääkin jo päälle kolmen kymmenen.
[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 12:11"]Mä en aio ikinä hankkia omistusasuntoa. Ihme kriteeri hyvään elämään. :D
[/quote]
Epäkelpo kriteeri. Keskimäärin toki indikoi vakituista työpaikkaa ja jonkinlaista varallisuutta, mutta niitä voi mitata suoraankin.
Hyvin valmista oli. Molemmilla hyvät koulutukset ja työt. Omistusasunto jne. Naimisiinkin mentiin, kun halusin lapsen avioliitossa ja että kaikilla on sama sukunimi. Miten kanssa kihloissa oltiin yli kymmenen vuotta.
Mielestämme elämämme oli oikealla tavalla valmista :) Olimme olleet vuoden naimisissa. Minä 25, mies 26. Kummallakin opiskelut yliopistossa kesken, minä olin gradu-vaiheessa. Mies teki opintojen ohessa osa-aikatyötä. Kotimme oli HOASin vuokra-asunto. Vauvamme oli kaikille isovanhemmille eka lapsenlapsi. Minä ällistyin, kuinka mielettömästi rahaa oli yhtäkkiä käytössä, kun aloin saada opintotuen sijaan äitiyspäivärahaa, joka ei ollut edes minimi, kiitos palkallisen harjoittelun.
Se vähän riippuu missä asuu. Helsingissä harvemmin nuorilla ihmisillä on elämä valmiina tuossa vaiheessa, koska omistusasunto on tavallisesti hankkimatta Helsingin korkeasta hintatasosta johtuen. Niitä autoja ja asuntoja on helppo ostella maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa, koska asumisen hintataso on sen verran paljon edullisempaa. Helsingin halvimpiinkin neukkukuutioihin on nyt tulossa remontteja, jotka maksavat melkein yhtä paljon kuin se halpa asunto (Itä-helsinkiläisen remontoimattoman neukkukuution hinnalla saa suuren rivitalohuoneiston tai vanhan talon maaseudulta).
Tämäpä oli masentava keskustelu lukea. Näin 27-vuotiaana vastavalmistuneena helsinkiläisenä ei paljon naurata, kun alan miettiä, että monilla ikäisistäni on jo kaikki "valmista", mutta minä vasta starttailen elämääni. Minulla on persaukinen mies, jolla opintovelkaa vaikka muille jakaa. Itsellänikään ei mitään säästöjä ole. Vauvakuumetta pukkaa, mutta mitään järkeä en lisääntymisessä tässä elämäntilanteessa näe. Elämä ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja nyt saan sitten kärsiä nuoruuden tyhmyyksistä. Meillä menee luultavasti vielä vuosia siihen, että säästöjä olisi tarpeeksi asunnon ostoon. Kesämökistä on sitten turha edes haaveilla näillä tuloilla. Molemmat olemme sairaanhoitajia.
Lapsi varmaan vain kärsisi, jos saisi meidät vanhemmikseen, kun näköjään niin monilla muilla pareilla on asiat niin paljon paremmin.
Ammatti ja työpaikka, hyvä pitkä parisuhde. Vuokra-asunto oli ja ikää 24 v tuolloin.
Miehellä myös ammatti ja työ t.54
Mikä on kenellekin valmista. Itse olin vakituisessa työpaikassa, mies samoin. Oli koira ja asuttiin vuokralla. Viikonloput meni juhliessa ja miettiessä mitä haluaa isona tehdä. Sitten olinkin raskaana, lapsi syntyi, mentiin naimisiin ja vuoden päästä erottiin.
Ei kai elämä tule koskaan valmiiksi, en ainakaan itse halua elämän koskaan olevan valmista.
Mielestäni tärkeintä on turvallinen parisuhde ja se, että molemmat haluavat lapsen ja että ovat valmiita tekemään työtä/opiskelemaan, että pääsevät elämässä eteenpäin, ei se, että kaikki on "valmista". Raha ja sosiaalinen status ei ole tärkeintä hyvässä perhe-elämässä. t koulutettu ja 20 v työelämässä ollut äiti
Melko valmista. Miehellä menestyvä ura ja vakipaikka, itsellä myös opiskelut ja työkokemusta alla, pitkä parisuhde takana, noin kaksvitosia. Lapsen ollessa pieni hankimme vasta pysyvämmän kodin (ostimme talon).
Itse pidin tärkeänä, että lapselle pedataan 'hyvä pohja'.
Erittäin valmista oli. Oli oma koti, johon lapsi hyvin mahtui. Molemmilla yliopistotutkinto ja vakipaikat hyvällä palkalla. Parisihdetta takana 13 vuotta, esikoiseen saimme 37-vuotiaana.
Vähän myöhäiseksi meni, mutta olimme ehtineet mm. matkustella paljon ja lapsen synnyttyä pystyin vaan nauttimaan olostani ilman kaukokaipuuta, "vapaata" elämää jne.
Melko valmista.
Omakotitalo, farmariauto ja kultainen noutaja löytyi
Opiskelut takana ja muutama vuosi vakitöissä, mies tj isänsä firmassa.
Seurustelua takana 10v
Mies oli 24, minä 23
Ap sai esikoisen 21-vuotiaana. Odotusaikana asuimme yksiössä (muutimme sitten väliaikaiskolmioon ennen lapsen syntymää), opiskelin ekaa vuotta amksssa ja yhteisiä vuosia oli takanareilu neljä. Miehellä oli kyllä vakityö, mutta tutkinto kesken. Näin 5v myöhemmin tilanne näyttää aika 'keskeneräiseltä', mutta toisaalta se ei yhtään haitannut. Nyt kun mietimme toista, on meillä se koti jossa tarkoitus on lapsi (lapset?) kasvattaa, yhteisiä vuosia yhdeksän, mies valmis ja hyväpalkkaisessa työssä ja itsekin olen kouluni käynyt ja työllistynyt hyvin (ei vakipaikkaa). Sinällään tosi valmista, mutta minusta fiilis ei ole yhtään erilainen! Ap
Kun esikoinen syntyi, olimme juuri muuttaneet pienestä yksiöstä tilavaan kaksioon vuokralle. Kaikki vauvan tarvikkeet oli hankittu uutena. Oltiin tunnettu lapsen isän kanssa 3kk ennen raskautta. Mies muutti luokseni heti kun raskauduin. Riideltiin raskauden puolivälistä loppuun asti ja jatkettiin kun vauva syntyi. Minulla koulu kesken, lopetin. Työkokemusta 6kk. Mies lukiossa ja puolipäivä siivooja.
Nyt olen uuden puolison kanssa, koulu käyty ja oman alan töissä keskituloisena. Yksi lapsi tullut lisää.
Noilla kriteereillä varmaan puolivalmista. Miehellä vakityö, mulla yliopistotutkinto ja työkokemusta useampi vuosi, määräaikainen sopimus tosin päättyy juuri ennen laskettua aikaa. Vuokralla asutaan, mutta omaa asuntoa katsellaan. Ollaan oltu yhdessä 7 vuotta, naimisissa siitä melkein 4 vuotta.
[quote author="Vierailija" time="12.04.2015 klo 10:29"]Ap sai esikoisen 21-vuotiaana. Odotusaikana asuimme yksiössä (muutimme sitten väliaikaiskolmioon ennen lapsen syntymää), opiskelin ekaa vuotta amksssa ja yhteisiä vuosia oli takanareilu neljä. Miehellä oli kyllä vakityö, mutta tutkinto kesken. Näin 5v myöhemmin tilanne näyttää aika 'keskeneräiseltä', mutta toisaalta se ei yhtään haitannut. Nyt kun mietimme toista, on meillä se koti jossa tarkoitus on lapsi (lapset?) kasvattaa, yhteisiä vuosia yhdeksän, mies valmis ja hyväpalkkaisessa työssä ja itsekin olen kouluni käynyt ja työllistynyt hyvin (ei vakipaikkaa). Sinällään tosi valmista, mutta minusta fiilis ei ole yhtään erilainen! Ap
[/quote]
Ainiin, autokin ostettiin kun lapsi oli 1.5v ;) mitään ei puuttunut mutta tiesimme että tilanne oli silti vain väliaikainen (esim asuinalue aika levoton). Minä en ihan vaan voinut keskittyä vauvan kanssa olemiseen ja jaettiin vanhempainvapaa (mikä on ollut todella hyvä ja tehdään näin toistekin!). Mies oli 6v vanhempi.
Aika valmista. Minä olin 27v, mirs 29v. Meillä oli omakotitalo, kaksi koiraa, molemmilla vakkarityöt ja naimisiin oltiin menty edellisenä kesänä. Itse valmistuin ammattikorkeasta, jota kävin töiden ohella, muutama kk häiden jälkeen. Eli äityisloman jälkeen aloin katsella uutta työpaikkaa, joka vastaisi paremmin uutta koulutustani.
Mä en aio ikinä hankkia omistusasuntoa. Ihme kriteeri hyvään elämään. :D