Lue keskustelun säännöt.
Ikävä kotiin/lapsuuteen
08.09.2014 |
Olen kohta 18-vuotias tyttö. Vanhempani erosivat ollessani 15-vuotias, ja kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes äitini rupesi seurustelemaan uudelleen. Ennen sitä olimme äidin kanssa todella läheisiä, ja aina äitiviikoilla autoin häntä kotitöissä ja pikkusisaruksieni hoidossa, ja "vastapalvelukseksi" teimme äidin kanssa paljon yhdessä kaikkea kivaa, tai ihan vaan juttelimme. Isän kanssa välit olivat myös hyvät.
Äidin alkaessa seurustella reilu vuosi sitten, hänen suhtautumisensa minuun muuttui täysin. Asiani eivät kiinnostaneen häntä enää ollenkaan, vaan kaikki pyöri uuden miehen ympärillä. Joulun aikaan äitiviikon alkaessa jäinkin isälleni, koska tunsin - ja tunnen edelleen - pientä katkeruutta äitini uutta miestä kohtaan. Äitini ei ollenkaan pyytänyt minua enää käymään, vaan jouduin aina itse ottamaan häneen yhteyttä. Ainoat puhelut jotka häneltä sain, koskivat sitä että voisinko katsoa pikkuveljeni perään.
Pikkusisarukseni jatkoivat viikottain isän ja äidin luona vuorottelua, minun jäädessä täysin asumaan isälleni. Sisarusteni iskäviikoilla olo oli hyvä, kun he olivat kanssani isälläni, mutta hei heidän mennessään äidille, minuun iski kamala ahdistus. Tunsin ettei minulla ollut ollenkaan pysyvää kotia, kun kotini tuntui kodilt vain joka toinen viikko, ja kaveritkin asuivat kaukana. Niinpä aloin pohtimaan omaan asuntoon muuttamista, ja reilu kuukausi sitten muutin omaan asuntoon lähemmäksu kouluani ja ystäviäni.
Yksin asuminen on sujunut muuten hyvin, mutta välillä iskee kamlia itku-/ahdistuskohtauksia, ja tulee ikävä sitä aikaa, kun asuin vielö kotona. Sitä aikaa, kun äitini ei vielä seurustellut. Sitä aikaa kun vanhempani eivät olleet vielö eronneet. Sitä aikaa kun sain olla vielä lapsi. Koen vääryyttä siinä, että jouduin itsenäistymään jo 17-vuotiaana, ja opetella elämään ilman äitiä 16-vuotiaana.
Kommentit (5)
Mä olen joutunut opettelemaan elämään ilman äitiä 10 vuotiaasta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit toki yrittää otttaa asian puheeksi äitisi kanssa, mutta silti neuvoisin sinua hakeutumaan keskustelemaan asiasta asiantuntijan kanssa, vaikka terveyskeskuksen kautta.
Jos et saa asiaa puhuttua "ulos", eli käsiteltyä, se vaikuttaa vähintääkin taustalla koko loppuelämäsi ja kenties ohjaa valintoja, jopa väärällä tavalla. Ole rohkea ja hakeudu ammattilaisen puheille, ihan oman itsesi hyvinvoinnin takia.
Olenkin miettinyt, että pitäisiköhän minun käydä juttelemassa koulupsykologille, mutta sitten on tuntunut, että tämä on aika pieni asia vaivatakseni psykologia, kun vertaa siihen että muut asiakkaat saattavat olla syömishäiriöisiä tai vakavasti masentuneita.
AP
Ap hyvä, asiasi ei todellakaan ole pieni, vaan asia, joka vaikuttaa sinuun nytkin hyvin vahvasti.
Koulupsykologi on ihan oikea osoite. Ole avoin, älä vähättele tunteitasi, niillä on oikeasti merkitystä. Käsittelemättömät asiat vaikuttavat masennuksen syntyyn ja koulupsykologi tietää sen.
Vaikutat tosi kivalta ja fiksulta nuorelta:)
Kuulostaa siltä, että sinun kannattaisi yrittää puhua aiheesta äitisi kanssa.