Miltä se tuntui, kun tapasit uuden kumppanin, joka arvosti sinua?

Hyvältä, todella hyvältä. Tajusin miten sairaan miehen kanssa olinkaan neljä vuotta elämästäni viettänyt.

[quote author="Vierailija" time="20.09.2014 klo 20:13"]Hyvältä, todella hyvältä. Tajusin miten sairaan miehen kanssa olinkaan neljä vuotta elämästäni viettänyt.
[/quote]

Sama juttu. Olin aiemmin tyytynyt todella vähään.

Ensin jotenkin uskomattomalta. Tuli olo että onko miehellä joku salaisuus tai joku kun hän on niin hyvä minulle. 

Sen jälkeen hyvältä :) Ymmärrän paljon paremmin sanonnan "ansaitset parempaa".

^ Niin, jotenkin aivan kuin olisi hetkessä ymmärtänyt enemmän elämästä.

Voi kun vielä löytäisin miehen, jonka kanssa kokea tuollaista. Nyt puoli vuotta eron jälkeen minulle alkaa vasta valjeta miten järkyttävän huonosti ex-mieheni minua kohteli, olin hänelle kuin ilmaa. Itsetunto on täysin palasina, mutta jossain takaraivossa on toive, että vielä joskus olisin jollekin ihmiselle tärkeä. 

Tällä hetkellä mies joka ymmärtää ja arvostaa. Aivan uskomaton olo ja välillä tunne että voiko tämä edes olla totta. Aiemmissa suhteissa olin vain joko liian laiska tai vain "koti orja" joka teki kaiken nyt kotityöt menevät miehen aloitteesta aika tasan ja kiittää tekemistäni töistä. Olen kyllä kertonut menneisyyteni.

Toivon, että uskallan joskus vielä kohdata miehiä. Ja että kokisin joskus tuon saman mitä tekin.

Olen kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa isäni taholta sekä seksuaalista hyväksikäyttöyritystä erään sukulaisen taholta lapsena/nuorena. Ja myöhemmin näitä "perusmitätöintejä" ja muuta väheksyntää etten oikein jaksa enää uskoa sellaiseen rakastavaan mieheen, joka haluaisi kokonaisvaltaisesti olla hyvä minua kohtaan, tai ei haluaisi vaan olisi sitä luonnostaan. Olen jo 30+ iältäni, joten juna on tainnut jo mennä. :(

Onhan se mieletön tunne, kun toinen on omasta halustaan ja pyyteettömästi kohtelias. On kohtelias vain kohteliaisuuttaan. Eikä siksi, että haluaa kohta jotain palvelusta multa.

[quote author="Vierailija" time="20.09.2014 klo 20:33"]Toivon, että uskallan joskus vielä kohdata miehiä. Ja että kokisin joskus tuon saman mitä tekin.

Olen kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa isäni taholta sekä seksuaalista hyväksikäyttöyritystä erään sukulaisen taholta lapsena/nuorena. Ja myöhemmin näitä "perusmitätöintejä" ja muuta väheksyntää etten oikein jaksa enää uskoa sellaiseen rakastavaan mieheen, joka haluaisi kokonaisvaltaisesti olla hyvä minua kohtaan, tai ei haluaisi vaan olisi sitä luonnostaan. Olen jo 30+ iältäni, joten juna on tainnut jo mennä. :(
[/quote]

Mä löysin nykyisen mieheni 30vuotiaana(2epä onnistunutta pidempää liittoa takana)

Oi! Kuulostaa ihanalta! Tuota minäkin haluan. Olin 16 vuotta exän kanssa, ja hoidin kaiken- kodin, lapset, remontit, raha-asiat, yhteiset matkat. Hän mennä viipotti pitkin maailmaa, ei ikinä sanonut minulle mitään kaunista, seksissä ei edes katsonut minua... koska olimme alkaneet nuorena seurustella, pidin tuota kaikkea ihan normaalina. Lopulta selvisi, että hän on pettänyt minua varmaan koko ajan. Liittomme loppuvaiheessa törmäsin mieheen, joka ihastui minuun, ja jotenkin heräsin eloon. Tuo mies osoitti minulle, että olenkin ihan haluttava nainen! Emme ikinä edes koskeneet toisiimme, mutta tuo ihastuskokemus tuttoi minut osittain irti exästä.

Deittailin eron jälkeen yhtä miestä, joka oikeasti oli minulle hyvä. Mutta hän oli muuten vain liian erilainen. Mutta jo se kokemus, että joku haluaa laittaa minulle ruokaa! Tai aamupalaa! Tai haluaa seksiä, pitää minua kauniina ja haluttavana.. Tulee auttamaan minua kotiin, sanoo, että huilaa sinä sohvalla, minä siivoan. Tai varaa hotellihuoneen ja ravintolasta pöydän.. olin ihan että "missä tässä on koira haudattuna!?". Ajattelin, että nyt on paha kusetus menossa, eihän tämmöistä olekaan.

Eli oli todella vaikea ottaa huomaavaisuutta vastaan ilman kyynisyyttä ja epäuskoa. En tuolloin ollut valmis siihen, koska ero oli liian tuore. Nyt ehkä voisin uskoakin. Ei saa olla liian kyyninenkään ja epäilevä, koska se voi loukata vastapuolta, joka voi hyvinkin olla vilpitön. Nauttikaa te, jotka oikeasti olette kohdanneet tuollaista. Se on ihanaa!

Mikä on pitkä suhde jos 30-vuotiaana tapaa kolmannen miehen? Olen itse 3kymppinen ha ollut yhden miehen kanssa pian puolet elämästäni ja tätä voisi pitää pian pitkänä liittona.

Ylireagoin. Sain raivareita ja itkunpuuskia. Mies kesti kaiken, ihme kyllä. Oli niin kummallista, kun sairaalloisen mustasukkaisen narsistin jälkeen menin yhteen normaalin miehen kanssa, joka ei hermostunutkaan, kun ei ollut ruoka ihan valmiina töistä tullessa tai saunan kiuas syttynyt heti, tai joka ei halunnutkaan tietää sanasta sanaan jokaista keskustelua, jonka olin päivän aikana käynyt, ja joka sieti vitsailua hänestä itsestään.

Epäusko ja epäilys siinä heräsi. Ajattelin, että en ole oikeasti ansainnut näin hyvää miestä. Pelkäsin, että tämä on taas kuitenkin jokin sekopää, joka vain esittää hurmaavaa aluksi. No ei ollut, oli vaan ihan normaalit käytöstavat ja mielenterveyden omaava mies.

Pitkään tuntui käsittämättömältä ja jotenkin vaikealta tottua siihen vaikka ihanaa se olikin.

Edellisessä suhteessa olin äidinkorvike miehelle. Siivosin, kokkasin, hoidin hänen laskut, tukiasiat, minun piti muistaa myös kaikki hänen pankkitunnuksensa, salasanansa yms kun ei hän itse jaksanut opetella. Hän ei kuunnellut minun huoliani koskaan, ei huomioinut mitenkään. Jos teki jotain kotitöitä, kuten vei vaatteensa pyykkikoriin, niin tästä piti kiittää joka kerta ja hyvittää se vaiva mm. seksillä.
Ainut positiivinen asia oli, että hän jaksoi aina kehua miten hyvä olen sängyssä, oikea seksijumalatar. Ja sitten jatkui taas sama meno. Ja näistä ongelmista puhuminen oli hyödytöntä, kun hän ei vain kuunnellut mitään. Tajusi virheensä vasta kun jätin hänet ja kovasti aikoi muuttua silloin. Heitin hänet pihalle minun kämpästäni ja kehotin opettelemaan omien asioiden hoitamista. Sillä meni luottotiedot.

Uusi puolisoni on alusta asti kuunnellut huoleni, tukenut ja pistänyt minut kaiken edelle vaikken todellakaa sitä vaadi. Pitkään kiittelin häntä kotitöiden tekemisestä ja kuuntelemisesta, mutta mies käski minun lopettaa ja sanoi kaiken sen kuuluvan normaaliin parisuhteeseen. Kerrankin koen olevani onnellinen ja arvostettu puolisona. Kaikki ei ole minun harteillani vaan asiat hoidetaan yhdessä :) Kuten kuuluukin. Naiset ei ole miesten huoltajia!

Erosin aikoinaan perushyvästä avioliitosta lähinnä arvostuksen ja rakkauden puutteen takia. Mies oli kunnolinen, hyvä isä ja hyvä rakastaja mutta tunnekylmä.

3 vuotta myöhemmin aloin olemaan yhdessä nykyisen mieheni kanssa ja perheen arvojärjestys muuttui täysin - edellisessä elämässä mies oli 1., lapset sitten ja lopuksi minä jos jotain jäi yli. Nyt minä olinkin ykkönen ja se oli lapsillekin uusi tilanne.

Mun oli tosi vaikea tottua siihen että olin "näkyvä", arvostettu ja rakastettu, ihmettelin sitä vuosia ja olin jotenkin hämilläni. Mutta koska se oli nykyiselle miehelleni täysin itsestään selvää ja luontevaa opin kyllä nauttimaan asemastani:) Edelleenkin, 18 vuoden jälkeen mua kohdellaan kuin kuningatarta. Esikoispojalle ja tietenkin tyttärillekin on ollut hienoa näyttää arvostava ja rakastava parisuhde malliksi omille suhteilleen!

Tietenkin tämän on oltava molemminpuolista, mutta entiseen verrattuna on ilo tehdä asioita toisen iloksi ihan muuten vaan puolin ja toisin

[quote author="Vierailija" time="20.09.2014 klo 21:06"]Mikä on pitkä suhde jos 30-vuotiaana tapaa kolmannen miehen? Olen itse 3kymppinen ha ollut yhden miehen kanssa pian puolet elämästäni ja tätä voisi pitää pian pitkänä liittona.
[/quote]

Ensimmäisen tapasin 17v ja erotessa olin 23v. Seuraava vakava seurustelu oli 26-29v . Katson että nämä on nykypäivänä pitkiä ja vakavia koska yhdessä asuttiin melkein koko ajan.(tämä siis oma mielipiteeni)

[quote author="Vierailija" time="21.09.2014 klo 10:02"]

[quote author="Vierailija" time="20.09.2014 klo 21:06"]Mikä on pitkä suhde jos 30-vuotiaana tapaa kolmannen miehen? Olen itse 3kymppinen ha ollut yhden miehen kanssa pian puolet elämästäni ja tätä voisi pitää pian pitkänä liittona. [/quote] Ensimmäisen tapasin 17v ja erotessa olin 23v. Seuraava vakava seurustelu oli 26-29v . Katson että nämä on nykypäivänä pitkiä ja vakavia koska yhdessä asuttiin melkein koko ajan.(tämä siis oma mielipiteeni)

[/quote]

Nro 16 ensimmäinen suhde kesti kaikkineen 14 vuotta ja toinen on kestänyt jo 18 vuotta - jatkuu edelleen. Pitkiä suhteita molemmat. Näiden välillä sitten pari lähes vuoden laastaria

Mä mietin hetken, että sen miehen kuoren alla täytyy piillä jotain tosi pelottavaa.

Ei ole ainakaan vielä tullut esiin, yhdessä oltu 4vuotta. Nykyään tuntuu todella hyvälle tieto siitä, että minua arvostetaan ja kunnioitetaan. Että mielipiteelläni on väliä ja se otetaan huomioon. Itseluottamukseni on eheytynyt nykyisen miehen myötä, ja olen taas uskaltanut alkaa ottaa muussa elämässä uusia haasteita vastaan.

Tuollaisia miehiä siis on oikeasti olemassa! Itselle osunut kohdalle juurikin näitä tässäkin ketjussa kuvailtuja mustasukkaisia narsisteja sekä muita "hulluja". Nyt kun vielä tietäisi mistä olette tuollaisen aarteen itsellenne löytäneet?

Vastaan nyt, vaikka ei ehkä kuuluisi tähän ketjuun. Mutta kun luulin löytäneeni kumppanin, joka arvostaa! Olin hanakka uskomaan niin, koska edellisessä suhteessa kumppani oli hylkinyt ja pettänyt.

Eron jälkeen tapasin sitten muka vähän paremman tyypin, joten kuvittelin että tässä on nyt mies, joka arvostaa minua (kun ei petä). Paskat, en osaa tunnistaa arvostamista, kun ei ole kohdalle osunut. Tämä uusi mies käytti taloudellisesti hyväkseen, ja kesti kauan tajuta, että se on todella tahallista, eikä tämäkään mies arvosta pätkääkään. Kiitteli kovasti kaikesta tietysti ja hehkutti minua, että minulla olisi mieli hyvä ja voisi jatkaa hyväksikäyttöään.

Nyt en enää uskalla ryhtyä suhteeseen, tulee sitä arvostusta tai ei. Parempi olla yksin niin pysyy pää ja talous kunnossa.