Miltä adoptiovanhemmsita tuntuu, jos adoptoidusta lapsesta tulee kusipää?

Samalta kuin kusipäisen lapsen synnyttäneestä tuntuisi.

Varmaan samalta kuin jos omatekoisesta lapsesta tulee kusipää?

Mahtaa vituttaa, että meni rahat hukkaan.

Mun serkku oli adoptoitu. Lapsena jo villi tapaus, nykyään saisi adhd-diagnoosin kertakäynnillä. Kasvoi aikuiseksi, eli elämänsä hyvinkin harmaalla alueella, siis rikollisuuden ja "oikean elämän" välimaastossa ja loppujen lopuksi serkkuni murhattiin.

Adoptiovanhemmat surivat ja kärsivät. Äiti sairastui psyykkisesti, varmaan osaltaan pojan takia. Sitten kun poika kuoli, myös isä sairastui. Voin kuvitella, että suru ja hätä lapsen puolesta oli aivan samanlainen kuin jos lapsi olisi ollut biologisestikin oma. 

Kyllä minäkin serkkuni kohtaloa suren, vaikka emme sukulaisia biologisesti olleetkaan.

Lähinnä joskus mietimme esim. Yhtä perhettä jossa 2 samasta kohteesta adoptoitua tyttöä joista toinen on oikein stereotyyppisen näköinen ja sievä, ja toinen nyt esiteini-ikäinen ja tullut todella iso kokoiseksi ja ylipainoiseksi, äitinsä ei ole mikään pieni nainen itsekään mutta tytär on selästäänkin ainakin kaksi kertaa leveämpi ja lisäksi piirteiltäänkin niin rujo. Ei olisi vauvana heti arvannut. Tuskinpa kukaan tällaisesta niin katkera voi olla, mutta pointti oli että koskaan ei tiedä minkälaiset geenit lapsella on.

t.itsekin adoptioprosessia läpikäyvä.