Kattona tähtitaivas, katsoitteko kys elokuvan eilenillalla?

Katsoin ja se itkun määrä mikä siitä tuli oli aika suuri ja se itkun laatu, se on niin erilaista kun suru ja ikävä viiltää niin syvältä, ihan kuin olisin ollut pieni lapsi, se pusertaa ja musertaa se tunne, alkukantaista itkua.

Leffa siis kertoi teini-ikäisestä tytöstä jonka äiit sairasti syöpää ja lopulta kuoli siihen. Se kun äiti makasi sängyllä viimeisiä hengenvetoja vaivalloisesti ottaen kivun ja tuskan värittämät kasvot niin väsyneinä, en ikinä unohda sitä iltaa. Muu maailma jatkoi menoaan ja katulamppujen, autojen, vastapäisten talojen ikkunoiden valot loisti pimeydessä ja minä siinä pienessä huoneessa äidin kättä pidellen.

On ikävä.