Lue keskustelun säännöt.
Tunnen itseni todella epäonnistuneeksi sijaisvanhempana
22.09.2013 |
Näitä tuntemuksia minulla on ollut jo jokin aikaa, enkä niitä oikein kenellekään ole kertonut. Nyt kuitenkin on sellainen olo, että pitää "purkaa" tämä jonnekkin. Koen vauva-palstan hyväksi, onhan tämä anonyymi..
Jotain taustatietoja voisin antaa nyt ensiksi.
Lapsina mulla on siis sisarukset. 15v ja 16v, sisarukset. Molemmat tulleet minun luokseni kun vanhempi oli noin vuoden ikäinen. Heidän biologiset vanhempansa ovat/olivat alkoholisteja sekä huumeiden sekakäyttäjiä. Äidillä diagnosoitu skitsofrenia ja synnytyksenjälkeinen masennus.
Nuorempi lapsista on ns. normaali. Ei ole ollut ongelmia koulussa eikä niinkään normaalissa kotielämässäkään.
Vanhemmalla todettiin uhmakkuushäiriö esikoulussa, ja sen vuoksi kävimme perheneuvolassa ja lasten psykologeilla, jotka totesivat hänen olleen hieman masentunutkin, mutta käynneillä se saatiin "korjattua".
Aina ollut ujon puoleinen eikä oikein ystäviä löytynyt sitten päiväkodin jälkeen. Hänen onnekseen nuo ystävät siirtyivät samalle ala- ja yläasteelle.
5lk biologinen äiti kuoli.
Hänen ollessa 10v aloitimme käynnit psykologin luona. Lapsi ei suostunut yhteistyöhön. Leikki ja pelasi, jos halusi. Mutta ei katsonut silmiin tai puhunut. Alkoi itkeä, jos puhuttiin esim. äidistä tai isästä.
Nyt vielä 16v ei suostu puhumaan. Ei osaa kertoa mikä vaivaa tai missä on vika. Hänellä on todettu epävakaa persoonallisuushäiriö. Hän satuttaa itseään viiltelemällä. Nyt puhutaan jo ns. kunnon viiltelystä, jossa tarvitaan monta tikkiä.
En tiedä mitä pitäisi ajatella itsestäni tai kasvatusmenetelmistäni. Toinen lapsista on hyvinvoiva, mutta vanhemman tuskan näkee ihan vain häntä katsomalla.. En tiedä olisiko hänellä sitten parempi olla jossain muualla, kuin minun luonani.
Kommentit (4)
Tuo epävakaus on varmasti jotain joka on kehittynyt sinusta riippumatta. Tuo oireilu vaan taatusti onnistuu järkyttämään sinua kerta toisensa jälkeen. Pyydä apua ja tukea lapsen lisäksi itsellesi. Olet varmaan parhaasi tehnyt, ja on hyväksyttävä lapsi sellaisenaan, et voi asialle muuta kuin olla tukena ja huolehtia omasta jaksamisestasi. Totuus vaan on, että osa ihmisistä on psyykkisesti sairaita ja tämä alkaa kehittyä jo lapsuudessa/ nuoruudessa. Jaksamista ja armeliaisuutta sinulle toivoen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anonyymi tai ei niin toivottavasti edes muutit jotain faktoja kirjoituksessasi - muuten noilla tiedoilla on jo vähän liiankin helppo tunnistaa kenestä on kyse! Mieti, jos tytöt vaikka itse googlailee vaikka epävakaata persoonallisuushäiriötä ja törmää tähän...
Ap, minä sairastan epävakaata ja kerron sinulle siihen liittyen neuvoni.
1. LÄÄKITYS KUNTOON. Mielialalääke, ahdistukseen mahdollisesti myös.
2. Säännölliset käynnit esim. kunnan nuorten psykiatrisella polilla.
3. Vika ei ole sinussa; minullakin on taustalla skitsofreenikko vanhempi (huumeidenkäyttäjä), joka kuoli kun olin 9. Epävakaus on hyvin tyypillistä lapselle, jota on kaltoinkohdeltu vauvasta asti ja hän on joutunut pelkäämään vanhempaansa! Sitä ei voi parantaa, mutta ei myöskään pahentaa.
4. Valmistaudu siihen, että lähikuukausina/vuosina rytisee. Ja lujaa. Minä sain diagnoosini 17-vuotiaana ja vähän tätä ennen alkoivat raivokohtaukset. Niitä kesti vuosikaupalla, sain ne hallintaan vasta kun pääsin terapiaan ja sain keskusteluapua kunnolla.
15 ja 16v ajattele.